Yritysten omerta

24.5.2010

Vihreät lasit

Nokian kännykkäyksikköä johtanut Rick Simmons sai viime viikolla lähtöpassit. Syy ei liene kenellekään epäselvä: Nokian luuriin puhuvaa on alettu suuressa maailmassa katsoa samalla tavalla viistoon kuin hevosvankkureilla liikkujaa.

Viestimet eivät tosin suoraan puhuneet potkuista, vaan kertoivat, että Simmons ”lähtee” tai ”jättää” Nokian. Näin siksi, että toimittajilla ei ollut kuin aihetodisteita potkuista.

Ylen uutisten toimittaja Antti Parviala sentään pääsi kysymään viestintäjohtaja Arja Suomiselta, oliko Olli-Pekka Kallasvuon seuraajaksikin veikatun Simmonsin työ ollut yhtiölle pettymys. Suominen osoitti vastauksellaan, ettei ole turhaan tienannut miljoonia Nokian asioista ”viestimällä”.

”Ei suinkaan. Simmons aloitti matkapuhelimissa erittäin hyvin ja teki loistavaa työtä, mutta perhe-elämän ja tällaisen vaativan kansainvälisen yksikön vetäminen ja jatkuva matkustaminen kävivät vain mahdottomaksi yhtälöksi hänelle”, Suominen sanoi.

Globaalin suuryrityksen johtoon hankkiutunut Simmons yllättyi siis siitä, että perhana, tässä hommassahan täytyy istua lentokoneessa ja päätti ennemmin jäädä kotiin.

Jatkokysymyksiä Parviala ei Suomiselle enää esittänyt. Ilmeisesti toimittaja hämmentyi siitä, että joku osasi vastata Nokialla puhelimeen.

Simmonsin potkut olivat malliesimerkki nykyaikaisesta yritysviestinnästä. Kun yritys antaa monoa johdolle, asiasta on aina sovittu ”hyvässä yhteisymmärryksessä”. Vaikka pomolla olisi pää kainalossa, asiaan ei liity dramatiikkaa.

Toimittajien on miltei mahdoton päästä tämän virallisen retoriikan taakse. Irtisanotut johtajat allekirjoittavat kultaisen kädenpuristuksen vastineeksi vaitiolosopimuksen, joka velvoittaa heidät olemaan hiljaa potkujensa syistä.

Harva potkittu tosin haluaisi edes myöntää mokanneensa.

Yritysten omerta murtuu vain silloin, kun joku kieltäytyy ottamasta rahaa vastaan. Näin teki Johanna Korhonen, jonka kiistaa Alma Median kanssa ruodittaneen seuraavaksi korkeimmassa oikeudessa.

Avoimuuden nimeen vannovat yritykset ovat todellisuudessa monin verroin puolueita tai valtion virastoja sulkeutuneempia laitoksia.

Niihin sisään uiminen vaatii toimittajilta niin paljon työtä, että siihen on yhä harvemmalla sopulilla ammattitaitoa ja medialla resursseja.

Tämä on sääli. John Simonin kirjoittama elämäkerta Pekka Herlinistä osoittaa, miten värikkäitä tarinoita yrityksistä ja niiden johtajista irtoaa, jos yritysten ympärille rakennetut muurit saa murrettua.

Tweet