Kolumni rakastamisen vaikeudesta

6.5.2010

Esa Suominen

"Enkeleiltä katkeaa siivet aina kun demut ja vihreät mäiskii toisiaan. Ja kokoomuslaiset taputtavat karvaisia käsiään."

Eräs vihreissä toimiva ystävä kommentoi näin kesken yhtä lukuisista raivokkaista Facebook-seinällä käydyistä väittelyistä, ja osui oikeaan.

Suomen demarien ja vihreiden välit ovat viileät. Kyseessä on eurooppalaisittain harvinainen ilmiö. Vihreät, niissä maissa missä jonkinlaista poliittista merkitystä omaavat, ovat useimmiten etsineet yhteistyötä puoluekentän vasemmalta laidalta.

Suomi tekee poikkeuksen. Oikeistohallituksessa olo maittaa ainakin juhlapuheissa vihreiden vaikuttajille, jos kohta kannattajat ovat mielipidemittausten perusteella kriittisempiä.

Miksi Suomessa demarit ja vihreät eivät tule paremmin toimeen, vaikka tiedetään, että kina koituu usein molempien tappioksi ja oikeiston voitoksi? Poliittiset peruslinjaukset eivät tarjoa selitystä.

Sekä sdp että vihreät kannattavat keskimäärin laajan julkisen vastuun hyvinvointivaltiota, pitävät tuloerojen kasvua ongelmallisena eivätkä innostu Natosta. Yhteiskuntapolitiikan laaja suunta kulkee samaan suuntaan – ja ratkaisevasti toisaalle kuin vaikkapa kokoomuksen.

Agendassa syntyy joitain eroja. Poliittiset akselit määrittyvät eri tavoin punaisten kuin vihreiden lasien lävitse.

Demarit kummastelevat vihreiden laissez-faire -suhtautumista vaikkapa palvelutuotannon kysymyksiin, eivätkä näe kasvisruokapäivää aikamme polttavimpana poliittisena rintamalinjana. Tämä selittää ajoittaisia ymmärtämishankaluuksia, mutta tuskin huonoja välejä.

Selitystä voi hakea historiasta. Kun vihreät saivat ensimmäisiä edustajiaan paikallishallintoon useissa kaupungeissa, uudet toimijat törmäsivät valtaa pitäneeseen sukupolveen kokoomuslaisia ja demareita.

Vihreitä ei pidetty vakavasti otettavina, vaan lähinnä anomaliana. Yhteistyökumppanuutta ei nähty realistisena vaihtoehtona, vaan vihreät jätettiin syrjään. Tähän useat vihreät syystä pettyivät. Katkeruus kohdistui erityisesti sdp:hen, koska demareilta oli odotettu parempaa.

Vihreiden vahvistuttua potkituista on tullut potkijoita. Keskeisiin asemiin nousseet vihreät ovat erityisesti paikallisella tasolla mieltyneet, ehkä aiemmin koettujen vääryyksien vuoksi, kokoomusyhteistyöhön. Traagiseksi tilanteen tekee se, että tähän aikaan sijoittuu vuorostaan demarien sukupolvenvaihdos.

Olemmekin vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa aiempi virhe toistetaan, ja vuorostaan demarien vihreisiin lähtökohtaisen myönteisesti suhtautuva uusi sukupolvi törmää ideologisesta näkökulmasta vaikeasti ymmärrettävään sinivihreään muuriin – puolestaan pettyen ja suuttuen.

Lopulta kyse on pienistä asioista, luottamuksen rakentamisesta ja ylpeyden hetkellisestä nielemisestä puolin ja toisin. Tätä kannattaisi yrittää, voitettavaa on paljon. On selvää, että Suomessa on pitkä matka Ruotsin punavihreään koalitioon.

Mutta on useita kaupunkeja, joissa moista olisi poliittisesti mahdollista kokeilla. Sdp:ssä on ollut halua ajatella nykyisestä mallista poiketen. Demarien ja vihreiden selkeän ja sitoutuneen yhteistyön puolesta on puhunut muun muassa entinen valtionvarainministeri Antti Kalliomäki.

Onko vihreiden suunnassa ladunavaajia? Jää nähtäväksi.

Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö.

Tweet