Luokatonta menoa?

11.1.2010

Jarkko Tontti

Taannoinmuinoin puhe yhteiskunnasta tarkoitti puhetta yhteiskuntaluokista. Luokat perustuivat taloudellisiin suhteisiin, pääoman ja työn ikuiseen vastakkainasetteluun.

Nykyään kaikki on monimutkaisempaa. Ihmiset jakautuvat ryhmiin mitä oudoimmilla tavoilla ja samoin jakaantuu hyvin- ja pahoinvointi. Pääomasta tai ”kapitalisteista” ei voi enää puhua yhtenä möykkynä.

Osa duunareista on hätkähdyttävän hyvätuloisia, osa ei. Sama pätee pitkälle koulutettuihin. Enemmän kuin ammattiin ja tuloihin, ryhmittyminen perustuu nykyään tyyliin, verkostoihin ja viihdeteollisuuden luomiin heimoihin.

Marx-lähtöistä tai mitään muutakaan luokkapuhetta ei juuri kuule. Harmi. Vaikka perinteisen luokkajaon merkitys on vähentynyt, on se yhä mielenkiintoinen tulokulma yhteiskuntaan. Varsinkin kun tuloerojen uuskasvu on salavihkaillen tuonut luokkayhteiskunnan joitakin piirteitä takaisin.

Kirjassa Me muut – kirjoituksia yhteiskuntaluokista (Teos – Söderströms, 2009) uudelleenlämmitellään luokkapuhetta. Joukko tunnettuja ihmisiä luotaa omaa luokkataustaansa. Erityishuomion saavat suomenruotsalaiset, joiden asema myllertyi 1900-luvulla.

Hauskinta kirjassa on yläluokkaisten kirjoittajien kiemurtelu. Vanhojen ruotsinkielisten sukujen jälkeläiset ja varsinkin keskiluokasta yläluokkaan noussut Sauli Niinistö peittelevät etuoikeutettua elämäänsä ja korostavat tavallisuuttaan.

Kaltaiselleni karjalaishämäläisjuuriselle ugrille suomenruotsalaiset olivat pitkään lähes näkymätön ihmisryhmä. En osannut edes kadehtia. Ruotsinkielisten luoma side Skandinaviaan oli joskus ugrien reitti osaksi niin sanottua länttä. Nyt tie on melkein kuljettu loppuun, idän jäänteistä jäljellä on lähinnä tsaristinen presidentti-instituutio.

Jostain syystä maailman etuoikeutetuin kielivähemmistö näyttää kuihtuvan. Heitä ei syrjitä, mutta silti heidän painoarvonsa ja osuutensa väestöstä vähenee. He eivät enää hallitse talous- ja kulttuurielämää kuten ennen. Minä toivon, että ruotsin kieli säilyy osana suomalaisuutta myös tulevaisuudessa.

Rikkaita suomenkielisiä oli ennen vähän ja vielä nykyäänkin he elävät arkeaan tavalla, joka ei juuri eroa selvästi köyhemmistä ihmisistä. Voi olla rapsakka kesähuvila ja pari isoa autoa, mutta arki on arkea. Kotiapulaista ei ole, vaikka siivooja käykin.

Varsinkaan vaatetuksella ei Suomessa erottauduta. Vain Suomessa ja Venäjällä voi nähdä nuhjuisen tuulipukuäijän Mercedes Benzin ratissa. Murheellisinta Suomessa on kaupunkikulttuurin kituliaisuus ja atavistinen Helsinki-viha, joka yhdistää kansaa enemmän kuin mikään muu.

Tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, mitä jätetään sanomatta. Me muut -kirjan kirjoittajajoukosta puuttuu alaluokka, nykysuomeksi syrjäytyneet. Toisin tuskin voisi ollakaan. Syrjäytyminen on äänen menettämistä, hiljaisuutta.

Tweet