Maailmansota palaa

4.5.2007

Niemeläinen

Kirjoittaja on vihreitä sympatisoiva veteraanivaikuttaja, joka käyttää asemansa vuoksi nimimerkkiä.

Viron ja Venäjän välinen patsasriita on pelkkä jäävuoren kärki. Toisen maailmansodan jälkihoito on edelleen pahasti kesken niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Kylmän sodan aikainen vaikenemisen ja vaientamisen kulttuuri alkaa vasta nyt murtua, ja kielletyt puheenaiheet nousevat vääjäämättä keskusteluun.

Saksalaiset ovat pysyneet kollektiivisessa syyllisyydentunnossaan hipi hiljaa sotamuistoistaan aina viime vuosiin saakka, mutta nyt on sotatraumaa alettu käsitellä niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessakin. Günter Grassin romaani Ravunkäyntiä kuvasi seitsemäntuhannen Danzigista pakenevan siviilin hukkumista puna-armeijan sukellusveneen torpedoitua täyteen ahdetun laivan, ja liittoutuneiden toteuttamista Dresdenin ja muiden siviilikohteiden suurpommituksista on alettu kirjoittaa.

Ilmiö on ollut näkösällä myös Suomessa. Luonnollista kyllä sotavuodet ovat saaneet lähinnä sankarillisen tulkinnan. Jatkosotaa kuvataan torjuntavoitoksi, jonka ansiosta Suomi säästyi Baltian maiden ankealta kohtalolta. Tätä tulkintaa on jälkiviisauden valossa helppo ymmärtää. Kun tarkoitus pyhitti keinot, Suomen ja Saksan sodanaikaista suhdetta ei ole kovin suurella innolla pengottu. Suomi onnistui säilyttämään demokraattisen yhteiskuntajärjestyksensä hävitystä sodasta huolimatta. Meillä järjestettiin vapaat eduskuntavaalit jo keväällä 1945 Lapin sodan vielä kestäessä ja Hitlerin puolustaessa Berliiniä. Suoritus oli niissä oloissa liki ilmiömäinen.

Sankarillinen tulkinta on kuitenkin jättänyt katveeseen kyseenalaisempia episodeja, joista yksi liittyy nimenomaan Tallinnaan. Suomalaiset olivat mukana miinoittamassa Tallinnan edustaa, kun saksalaisjoukot lähestyivät etelästä ja puna-armeija ja tuhannet siviilit pyrkivät pakenemaan kaupungista meriteitse. Kymmenet alukset ajoivat miinoihin ja upposivat matkustajineen. Yksittäistä televisiodokumenttia lukuun ottamatta tätä Suomen sotahistorian vähemmän kunniakasta lukua ei ole juuri julkisuudessa käsitelty.

Merkillistä kyllä toisen maailmansodan torjutut muistot nousevat keskusteluun vasta siinä vaiheessa, kun suurin osa sodan joko rintamalla tai siviilissä kokeneista on jo kuollut. Dokumenttiaineistoa on kuitenkin tallella valtavat määrät, ja sen tutkiminen tulee todennäköisesti nostamaan esiin vielä uusia näkökulmia ihmiskunnan suurimpaan itse aiheutettuun katastrofiin. Sopii tietysti toivoa, että mitään aivan mullistavaa ja tähän saakka salattua tietoa ei enää rävähdä kasvoille.

Yksi toisen maailmansodan varjon omituisimpia ilmentymiä on EU:ssa vireillä oleva holokaustin kiistämisen kriminalisointi. Voin ymmärtää, että hitleriläisen natsismin uusi nousu halutaan kaikin keinoin estää, mutta historiankirjoituksen politisointi on askel vaarallisella tiellä. Kai juutalaisten kansanmurhaa pitää voida tutkia samoin menetelmin kuin mitä tahansa historian tragediaa määrittämättä tutkimuksen tulosta etukäteen.