Voiko demokratiassa tehdä vallankumouksen?

15.1.2019

Sammeli Heikkinen

Ilmastovaalit. Niitä mekin täällä Vihreässä Langassa toivomme. Mutta millaiset olisivat oikeat ilmastovaalit? Ovatko ne edes mahdolliset?

Julkisuudessa on puhuttu lentoverosta ja metsien hakkuista. Jos oikein radikaaleiksi on haluttu heittäytyä, pöytään on isketty lihavero.

Jos sote-asioista keskusteltaisiin samalla tasolla, mietittäisiin kannattaako tilata laastareita, joita koristaa Mikki Hiiri vai Ryhmä Hau.

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC selvitti poliittisten päättäjien käskystä, miten päästöjä on leikattava, jotta maapallon lämpeneminen saadaan pidettyä puolessatoista asteessa.

Vastaus on, että maailman päästöt on painettava nollaan vuosituhannen puoliväliin mennessä.

Viime vuonna globaalit päästöt nousivat uuteen ennätykseen. Tämä suunta pitäisi siis kääntää päinvastaiseksi ja valtavan nopeasti.

Maailman talouskasvu perustuu energian ja luonnonvarojen käyttöön. Tähän saakka kasvu ja ilmastopäästöt ovat kulkeneet samaa rataa. Globaalit päästöt notkahtivat yhdessä maailmantalouden kanssa 2000-luvun lopulla.

Talouskasvusta luopumisesta ei kuitenkaan juuri puhuta. Oikeissa ilmastovaaleissa pitäisi.

Ilmastonmuutoksen vakavuudesta ollaan maailman mittakaavassa suurin piirtein samaa mieltä. Tämän osoittaa Pariisin ilmastosopimus.

Konsensus ei lämmitä – tai lämmittää liikaa. Sopimuksen perusteella luvatuilla päästövähennyksillä päädytään vuosisadan loppuun mennessä kolmen asteen lämmönnousuun.

Lämpeneminen saadaan pidettyä kolmessa asteessa vain, jos lupaukset toteutetaan. Kasvi-, eläin- ja ihmiskunnalle kolmen asteen lämpeneminen on jo kova riski. Puolitoista astetta olisi paljon pienempi.

Kukaan ei vain oikeasti tiedä, miten päästöt voidaan nollata parin–kolmen vuosikymmenen sisällä. Tai ainakaan sitä, millaista maailmaa se edellyttäisi.

Kun päästöjen pudottamiseen nollaan liittyy toive jatkuvasta talouskasvusta, vaikeutta tulee ainakin kertaluokka lisää.

Oikeissa ilmastovaaleissa pitäisi puhua siitä, onko ainoa tapa pyrkiä pitämään ilmastonmuutos siedettävänä talouskasvusta luopuminen. Vähintään siksi aikaa, että ilmastokatastrofin uhka on vältetty.

Tai sitten pitäisi puhua siitä, miten talouskasvu saadaan kytkettyä irti päästöistä kokonaan.

Ensimmäinen vaihtoehto on pelottava, toinen vaikuttaa mahdottomalta.

Kumman tahansa valitsee, puolentoista asteen tavoite vaatii yhteiskunnan valtavaa muutosta, systeemimuutosta, vallankumousta.

Miten demokratiassa tehdään vallankumous? Miten puolue tai ehdokas kertoo äänestäjälle, että nyt pitää muuttaa kaikki? Että lopetetaan talouskasvu, mikä muuten kaataa esimerkiksi eläkejärjestelmän, äänestä meitä.

Vaalimenestys on se, jonka puolue voi kääntää vallaksi muuttaa asioita. Voiko vaalimenestystä saada, jos vaadittava muutos on valtava, eikä siitä edes ole suoraa hyötyä äänestäjälle itselleen, vaan ehkäpä tämän jälkeläisille?

Ilmastonmuutos kun on jo käynnissä ja ilmasto lämpenee edelleen jonkin verran. Sitä ei voi enää estää. Ja jos oikeasti toimimme, siitä hyödyn saavat ne, jotka elävät vuosisadan loppupuolella.

Uskottava ilmastopolitiikka on kumouksellista politiikkaa. Jotta kumous onnistuu demokratiassa, sen takana on oltava yli puolet kansasta, tai ainakin äänestäjistä.

Nykysysteemin kumoamisen ja epävarman tulevaisuuden julistaminen vaikuttaa heikolta strategialta enemmistön kannatuksen kokoamiseen.

Entä ilmastotaistelun julistaminen? Ihmisten tempaaminen mukaan yhteiseen ponnistukseen, joka takaa lapsillemme paremman tulevaisuuden?

Yleisesti vaalikampanjoissa luvataan mukavia, melko arkisia asioita. Turvallista naapurustoa, mukavaa elämää ja vakaata tulevaisuutta.

Onko niin, ettei äänestäjä ajattele omaa etuaan pidemmälle? Jos on, taistelua ja hikeä lupaamalla ei saa ääniä. Toisaalta moni on jo vähentänyt lentämistään tai lihansyöntiä. Ihmiset huuhtelevat jugurttipurkkeja ja lajittelevat jätteitä, vaikkei kierrätyksen ympäristövaikutus valtava olekaan.

Halu vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, tai edes sen tunteminen, että niihin voi vaikuttaa, on yleisinhimillistä.

Poliitikon on vain luotettava siihen, että tämän halun vuoksi äänestäjä on valmis vaikeisiin valintoihin. Ja tekemään vaikea valinta vieläpä monta kertaa peräkkäin.

Yhdessä vaalikaudessa kun ei korjata mitään.

Tweet