Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
1800-luvun seksi- ja väkivaltaopit
19.12.2017
Tiesittekö, että Suomen rikoslaki on alkujaan 1800-luvulta? Suomen lainsäädännön sisältävässä Finlexissä se alkaa komeasti:
”Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan.”
Viime kuukaudet ovatkin tuntuneet 1800-luvulta. Keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on muistuttanut, että osa ihmisistä suhtautuu toisiin kuin omaisuuteen tai karjalaumaan, jota voi ohjata mielensä mukaan.
Suhtautumisessamme seksiin, väkivaltaan ja etenkin naisiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan on jotain pahasti pielessä.
Tämän todisti viimeksi perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, joka kävi viime viikolla eduskunnassa käsiksi töissä olleeseen edustajakollegaansa. Ja tämän todistavat Hakkaraista uutisen jälkeen kannustaneet lukuisat suomalaiset.
Suomessa keskustellaan esimerkiksi siitä, pitäisikö rikoslakiin kirjata, että kyseessä on raiskaus aina silloin kun seksiin ei ole toisen osapuolen lupaa. Toisin sanoen: kyseessä on raiskaus aina, kun uhri ei ole antanut suostumustaan, vaikkei kykenisikään vastustamaan tekoa.
Tuntuu käsittämättömältä, että tällaisesta itsestäänselvyydestä pitää puhua. Tai että aiheesta on tehtävä kirjallisia kysymyksiä eduskunnassa vielä vuonna 2017. Näin ovat kuitenkin tehneet vihreiden kansanedustajat Olli-Poika Parviainen ja Satu Hassi joulukuussa sekä sdp:n Eeva-Johanna Eloranta marraskuussa.
Lakia seksuaalirikoksista on päivitetty viimeksi 2010-luvulla. Se on silti vanhentunut ja vääristynyt. Nykyisellään rikoslakimme sallii, että esimerkiksi 10-vuotiaan tytön raiskaus voidaan oikeudessa katsoa ”vain” lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi.
Kuten Parviainen ja Hassi kysymyksessään kirjoittavat, kansainvälisten sopimusten pohjalta Suomi on jo sitoutunut siihen, että suostumusperusteisuus on raiskausmääritelmän ydin. Sitoutuminen liittyy Istanbulin sopimukseen, joka tuli Suomessa voimaan elokuussa 2015.
Sopimuksen ratifiointiprosessi kesti Suomessa monta vuotta, ja sinä aikana uusittiin myös seksuaalirikoslainsäädäntöä. Tuolloin hallitus pohti suostumuksen puuttumisen lisäämistä lakiin. Hallituksen esityksessä kuitenkin arvioitiin, että suostumuksen ilmaiseminen ja arvioiminen voisi johtaa tulkintaongelmiin.
Nyt Suomen lainsäädäntö lähtee liikkeelle siitä, että raiskaukseen liittyy väkivaltaa tai sen uhkaa tai tilanne, jossa uhri ei kykene puolustautumaan tai ilmaisemaan tahtoaan esimerkiksi pelkotilan, sairauden tai tiedottomuuden takia.
Kysyin eduskuntaryhmien puheenjohtajilta puolueiden linjauksia Istanbulin sopimuksesta. Kaikki vastanneet kertoivat puolueidensa kannattavan ja edistävän sopimusta politiikanteossaan. Vastaamatta jättivät perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.
Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Suostumus tulee antaa vapaaehtoisesti vapaasta tahdosta, mikä arvioidaan kulloistenkin olosuhteiden mukaan.
Rikoslain päivittäminen tältä osin pitäisi siis olla itsestäänselvää, eikä sen pitäisi jäädä kiinni poliittisesta tahdottomuudesta. Eduskuntakäsittelyssä tunkkaiset asenteet saattavat kuitenkin pulpahtaa pintaan. Niitä nimittäin riittää.
Naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan seurausten kanssa työskentelevät asiantuntijat yksi toisensa jälkeen kertoivat minulle turhautuneina siitä, kuinka yhteiskunnassamme ei haluta aidosti nähdä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sen laajuutta. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisissä tutkimuksissa Suomi on naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa länsimaiden kärkijoukoissa.
Olemme tilanteessa, jossa uhri kokee enemmän häpeää kuin tekijä. Seksuaalinen väkivalta ei katso yhteiskuntaluokkaa.
Uhrin hankalasta asemasta kertoo se, että Hakkaraisen ahdistelun kohteeksi joutunut kansanedustaja Veera Ruoho (kok) kertoi kokevansa rikosilmoituksen teon ”äärimmäisen vaikeaksi”.
Asian ei pitäisi jäädä vain uhrin vastuulle.
Suomessa perhepiirin asioita pidettiin pitkään yksityisinä ennen kuin julkinen valta ja kriminalisointi pääsivät sinne. Raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi Suomessa vuonna 1994. Se on käsittämättömän myöhään verrattuna muihin EU-maihin. Esimerkiksi Ruotsissa raiskaus avioliitossa on ollut rikos vuodesta 1962 lähtien.
Kulttuurisesta vääristymästä kertoo sekin, että kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, viiden minuutin sisään tulee heitto, että kyllä miehiäkin lyödään ja että kyllä naisetkin lyövät. Tämä on totta, mutta ei poista faktaa, että naisiin kohdistuva väkivalta on oma erillinen ja merkittävä ilmiönsä, josta täytyy puhua. Siihen velvoittaa myös Istanbulin sopimus. Seksuaalinen ja parisuhdeväkivalta kohdistuu useimmiten naisiin.
Kyseessä ei ole nollasummapeli, jossa jonkun turpaan vetäminen tai ahdistelu olisi toiselta ryhmältä pois. Ainoa tapa voittaa on puhua väkivallasta, muokata lainsäädäntöä ja tulla henkisesti 1800-luvulta tähän päivään.
Perussuomalaisten Hakkaraisen känninen toikkarointi ja törkeä kähmintätapaus eduskunnassa on näytön paikka: jääkö täysistunnon #metoo -keskustelu pelkäksi pulinaksi vai tartutaanko tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella?
Jos ainoat seuraukset ovat puhemiehen huomautus ja oman puolueen varoitus, on se tunkkainen signaali koko yhteiskunnalle
Muokattu tiistaina 19.12. kello 16.50: Tarkennettu, että Suomi on naisiin kohdistuvassa väkivallassa länsimaiden kärkeä. OECD:n tilastojen perusteella tilanne on monissa osissa maailmaa vielä synkempi. Tarkennettu keskiviikkona 20.12. kello 11.00: Seksuaalinen ja parisuhdeväkivalta kohdistuu useimmiten naisiin.
raiskaus rikos eduskunta väkivalta politiikka seksuaalinen ahdistelu
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
