Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Suomalaisten palautusten historia ei ole kunniallinen
6.9.2017
Suomi pakkopalauttaa parhaillaan täältä turvapaikkaa hakeneita irakilaisia ja afganistanilaisia. Suomen päättäjät ovat ennenkin palauttaneet ihmisiä. Tosin ajat olivat silloin toiset.
Toisen maailmansodan aikaan Suomi palautti saksalaisille kahdeksan juutalaista pakolaista ja kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Pakolaiset olivat saapuneet Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta vuonna 1938. Heistä viisi oli saanut Suomesta turvapaikan. Luovutettujen mukana lähti vapaaehtoisesti yhden karkotetun vaimo ja heidän kaksi lastaan.
Pääministeri Paavo Lipponen pyysi marraskuussa 2000 Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta anteeksi juutalaisten luovuttamista Gestapolle. Suomen evankelisluterilainen kirkko pyysi samalla juutalaisilta anteeksi, että oli 1930- ja 1940-luvuilla vaiennut Natsi-Saksan rikoksista ihmisyyttä kohtaan eikä ollut puuttunut luovuttamiseen.
Saksan Gestapo ja Suomen Valtiollinen poliisi sopivat luovutuksista hallituksen tietämättä. Päätöksen asiasta teki sisäministeri Toivo Horelli Valpon päällikön Arno Anthonin esityksestä.
Kommunisminvastainen Horelli oli kovan linjan poliitikko ja kuului kokoomuksen oikeaan siipeen. Horelli oli myös saksalaismielinen ja juutalaisvastainen. Pakolaiset ehdittiin lähettää, ennen kuin muun muassa Väinö Tannerin ja K. A. Fagerholmin johtama vastustus lopetti juutalaisten palautukset.
Horelli joutui jättämään eduskunnan vuonna 1945 eikä myöhemminkään enää palannut politiikkaan.
”Leinon vangit” oli yhdeksäntoista henkilön ryhmä, jotka sisäministeri Yrjö Leino luovutti huhtikuussa 1945 valvontakomission venäläisille edustajille ja jotka vietiin vankeina Neuvostoliittoon.
Luovutusta vaati valvontakomission puheenjohtaja, joka väitti kyseisiä henkilöitä sotarikollisiksi ja neuvostovastaisiksi terroristeiksi, mutta väitetyistä rikoksista ei esitetty todisteita. Ryhmässä oli yksitoista Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa oleskellutta pakolaista.
Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin vuonna 1948. Sen seurauksena eduskunta antoi Leinolle henkilökohtaiseen epäluottamuslauseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Lain mukaan Leinolla ei ollut oikeutta luovuttaa Suomen kansalaisia ulkomaille perustelemattomien epäilyjen perusteella.
Leino oli sisäministeri sekä Paasikiven että Pekkalan hallituksissa. Leinon kauteen sisäministerinä liitetään usein määre ”vaaran vuodet”, koska sisäministeriön hallinnonala oli kommunistien hallussa ja heidän pelättiin suunnittelevan Suomen muuttamista kansantasavallaksi.
Yrjö Leino kuoli täysin unohdettuna. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat yhä paheneva alkoholismi ja suorastaan paranoidinen pelko siitä, että hänet yritettäisiin murhata.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
