Vihreissä elää valistuneen itsevaltiaan myytti

2.6.2017

Miikka Keränen

Poliittiset kilpailijat ihmettelevät ääneen, miksi vihreät luopuu puheenjohtajastaan, kun tämä on suosionsa huipulla.

 

Ehkä juuri siksi. Huipun jälkeen alkaa joskus vääjäämättä alamäki. Mutta myös siksi, ettei valta keskity yhdelle henkilölle vaikkapa kahdeksi vuosikymmeneksi. 

 

Kuten vihreiden periaateohjelmassakin lukee:

 

“Yksi syntysyy vihreille on ollut halu tuulettaa ummehtunutta ja harvainvaltaista poliittista kulttuuria. Emme ole vain toisinajattelijoita vaan myös toisintekijöitä”.

 

Puolueen tarkoitus ei ole vain vaatia kansanvaltaisempaa politiikkaa, vaan myös toimia osallistavien ja uudistavien periaatteiden mukaan. Vihreät haluaa olla sanansa mittainen puolue.  

 

Puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, jossa on käytössä siirtoäänivaalitapa. Se tarkoittaa, että jäsen laittaa kaikki kuusi ehdokasta paremmuusjärjestykseen.

 

Rotaatiosäännöt estävät valtaa keskittymästä samoille ihmisille liian pitkäksi aikaa. Jäsenet voivat esittää muutosesityksiä puolueen ohjelmiin ja jättää aloitteita puoluekokoukselle. Valtaa siis jaetaan.

 

Vihreiden äänestäjien suhde puheenjohtajaan ja vallan jakamiseen on myös tutkitusti erilaista. Valtiotieteiden professori Åsa von Schoultz kuvaa suhdetta jopa poikkeukselliseksi, sillä vihreitä kannatetaan yleensä enemmän kuin puheenjohtajaansa. 

 

Julkisuuskuvan takana on myös muuta. Vihreissä elää eräänlainen valistuneen itsevaltiaan myytti. 

 

Viime presidentinvaalien aikaan muistan lukeneeni, että moni vihreä olisi valmis lisäämään presidentin valtaoikeuksia jos Pekka Haavisto valitaan presidentiksi. Presidentti Sauli Niinistön oikeuksia ei ainakaan lisättäisi, niitä olisi pikemminkin leikattu.

 

Haaviston kampanja saikin välillä messiaanisia piirteitä – toki kansanliikkeen kohdalla ei voida syyttää tai kehua vain vihreitä, vaan peräti miljoonaa suomalaista, jotka olisivat valinneet Haaviston vuonna 2012.

 

Vaikka vihreät haluaa jakaa valtaa, vaikuttaa siltä, ettei kukaan vihreä erityisesti vastustaisi, jos nykyisin valtaapitävät olisivat yhtäkkiä suopeita vihreiden ajatuksille ja ajaisivat ne läpi ilman muutoksia itse systeemiin. Pyhittääkö tarkoitus keinot? 

 

Puheenjohtaja Ville Niinistö saa jatkuvasti kehuja ja onkin von Schoultzin sääntöön ainoa poikkeus: vihreä puheenjohtaja, joka on suositumpi kuin puolueensa.

 

Uusi puheenjohtaja aloittaa paljon epäkiitollisemmassa asemassa kuin Niinistö vuonna 2011: vaalit hävinneen Anni Sinnemäen saappaat eivät olleet kovin suuret. Nyt uuden puheenjohtajan pitäisi olla välittömästi vähintään yhtä hyvä kuin Niinistö, vaikka turkulaisellakin kesti kypsyä rooliinsa useampi vuosi. 

 

Toivomus- tai vaatimuslista uuden puheenjohtajan ominaisuuksista on mittava. Maria Ohisalo ja Mika Flöjt halutaan pelata pelistä pois jo sen vuoksi, etteivät he ole kansanedustajia. Voisiko puolue luottaa myös puheenjohtajaan, joka on kentältä, eikä eduskuntaryhmästä? Onhan puolue me sen tuhannet jäsenet ja äänestäjät, eikä vain pieni joukko Arkadianmäellä? 

 

Toivon, että jokainen vihreä osaa katsoa puolueen tulevaisuutta myös puheenjohtajaa laajemmasta näkökulmasta. Tulevia vihreitä vaalivoittoja ei voi jättää vain yhden ihmisen harteille. Maailman pelastaminen vaatii myös ansiokasta vihreää politiikka kunnissa. 

 

Kirjoittaja on vihreä kaupunginvaltuutettu Rovaniemellä.

Miikka Keränen  puoluejohto 

Tweet