Ylitsepääsemätön kynnys

17.2.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Viikonloppuna suunnistimme perheeltä saamaamme osoitteeseen ja näimme puutalon keskellä vehreyttä. Joka paikassa oli kynttilöitä, lattiat olivat puiset... Kuin katselisi jotain piirrettyä.

Meillä Irakissa ei ole puutaloja eikä sellaisia taitekattoja. Voi että minä halusin sellaiseen asumaan, se oli niin ihana! Vain yksi asia särki lumouksen ja herätti minut kuin päin naamaa läsähtävä märkä rätti: talossa oli kaksi kissaa.

Kuulostaa ehkä vähän liioitellulta, mutta niin se vain on. Tiesin kyllä kissoista etukäteen, mutten arvannut, että ne ovat niin isoja ja niin eläväisiä otuksia. Ne säntäilivät ees taas ja loikkivat minne sattuu.

Olin jäykkänä kauhusta. En ole alkuunkaan kissaihminen, pelkään niitä kuollakseni. Tiedä sitten, onko minulla joku kissafobia. Irakissa meillä ei ole totuttu pitämään kotieläimiä sisällä. Korkeintaan jollakulla voi olla sisällä vaikka kaunis pieni häkkilintu, ja koiria pidetään joskus vahtimassa taloa, mutta ne pidetään aina ulkona.

Söimme yhdessä ja puhuimme niitä näitä. Minä en juuri jutustellut, koska mietin koko ajan kissoja ja pidättelin kirkaisuja.

Kerran kuitenkin kiljahdin, kun toinen kissa syöksähti minua kohti. Hävetti kauheasti, että kaksi kissaa saa aikuisen ihmisen pois tolaltaan, mutten voinut sille mitään.

Kiertäessämme taloa yhdessä minä laskin minuutteja, että pääsen ulos. Kissojen läsnäolo häiritsi, vaikka itse talo oli sympaattinen ja huokui rakkautta.

Pitkä ja hermoja raastava päivä oli ohi. Minä vaivuin synkkyyteen ja masennukseen. Turhautuminen otti minusta niskalenkin, silmät kostuivat, pidin mykkäkoulua, olin viisi päivää syömättä, riitelin siskon kanssa.

Samaan aikaan perhe odotti vastausta. Minä kieltäydyin kategorisesti muuttamasta kissataloon huolimatta siitä, että perhe suhtautui meihin niin ihanasti. Minulle kissat olivat ylitsepääsemätön kynnys – ei siksi, että olisin ikävä ihminen, vaan koska minulla on ongelma. En tiedä, milloin onnistuisin selättämään pelkoni.

Siskoni kirjoitti perheelle viestissä, että muuttaisimme mielellämme heidän luokseen asumaan, mutta että minä en voi asua kissojen kanssa. Vastauksessa ehdotettiin, että minä voisin asua naapureilla, jotka suostuvat ottamaan asukkaan luokseen ja joilla ei ole lemmikkieläimiä. Ja niin muutaman päivän kuluttua perheen äiti kävi autolla hakemassa meidät uuteen asuinpaikkaan.

Hyvästelimme vastaanottokeskuksen rakkauden, kyynelten, halausten, suudelmien ja hyvän jatkon toivotusten säestämänä. Olihan osasta asukkaita tullut meille kuin perheenjäseniä. (Biman-täti, olit minulle kuin äiti. Sinussa on samanlaista hellyyttä. Lina, sinä taas olit eri äidistä syntynyt bonussiskoni. Olette minulle tosi rakkaita.)

Saavuimme siskoni uuteen kotiin. Matkalaukkuihin olimme pakanneet tavaroidemme lisäksi tietymättömään tulevaisuuteemme kohdistuvat unelmat ja pelot.

Muuttopäivän moni yksityiskohta on sumun peitossa. En oikein tiedä, miksi. Muutamia muistikuvia on jäljellä, mutten tiedä niiden aikajärjestystä, ja loput ovat vaipuneet unholaan.

Perheen äiti vei meidät naapuriin sisarensa luo, minun uuteen kotiini. Astuimme sisään, ja tapasin ensi kertaa uuden perheeni. Vastassa olivat perheen vanhemmat ja tyttölapsi.

Äiti vaikutti äärettömän lempeältä: herkkä rouva, jonka piirteet huokuivat rauhaa ja hienostuneisuutta. Isä taas oli hurjan pitkä mies, jolla oli äkäinen korkea ääni.

Aluksi vierastin ja pelkäsin isää kovasti ja välttelin hänen kanssaan puhumista, mutta sittemmin ymmärsin, että hänen äänensä vain oli sellainen ja että tyyppinä hän oli mahtavan lupsakka. Aloin matkia hänen sanomisiaan.

Perheen tytär puolestaan oli minun uusi siskoni, oma pikku seitsensuvinen enkelini, kaunis ja lutunen kuin mikä. Muuttopäivänä hän oli kaverinsa seurassa.

Jonkin aikaa istuimme kaikin valkoisen pöydän ääressä juttelemassa niitä näitä, ja sen jälkeen tuo ihastuttava emäntä vei meidät kiertämään valtakuntaansa, jonka minä pääsin nyt jakamaan hänen kanssaan. Hän näytti minulle huoneeni ja esitteli talon joka nurkan.

Tulin nukkuneeksi yön ensimmäistä kertaa Suomessa ihan yksin. Koskaan ennen minulla ei ole ollut omaa huonetta. Hetken aikaa minua pelotti, ja pommitin tekstiviesteillä naapuritalossa asuvaa siskoa, koska en halunnut tuntea oloani yksinäiseksi.

Nyt minulla on kolme perhettä. Yksi on Irakissa, mutta sitä on vaikea päästä tapaamaan. Ero puristaa sydäntäni, ja toivon heille Jumalan varjelua ja pikaista jälleennäkemistä.

Suomessa minulla on kaksi perhettä. Ne ovat minulle oikein rakkaat, ja tiedän, että minäkin olen niille rakas. Kiitos kohtalolle, joka yhdisti minut heihin.

Kiitos Welcome to Finland -yhteisölle. Kiitos Google Mapsille, jonka avulla löysimme osoitteen vaivattomasti. Kiitos sinulle, sisko, sillä päätöksesi oli oikea.