Kohtalonoikkujen edessä

12.2.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Eräänä kirkkaana aamuna heräsin sikeitten yöunien jäljiltä kepeisiin auringonsäteisiin. Ne pujahtelivat huoneeseeni, koska olin illalla unohtanut vetää verhot eteen.

Mitä ääniä ulkoa kuuluu? Naisen ja lapsen puhetta oudolla kielellä. Ei kuulosta äidiltä ja siskolta. Avasin silmät ja katsoin ympärilleni: Mitkä tällaiset kalpeat seinät ovat? Mikä tuo valkoinen pöytä on?

Tuossa on takkini tuolin selkänojalla, tuossa matkalaukkuni, mutta tämä ei ole oma sänkyni eikä oma huoneeni. Meni monta pelottavaa hetkeä ennen kuin muistin, että olin muuttanut asumaan suomalaisen perheen luokse.

Tästä tilanteesta aloin raivata tietäni kohti elämänsyrjää. Olin uudessa tilanteessa eurooppalaisessa valtiossa, jonne kohtalo minut on johdattanut.

Luja päätös tämän askelen ottamisesta tuli isosiskoltani. Minä en halua ottaa siitä kunniaa. Eräänä iltana sisko vain tuli ja ilmoitti, että suomalainen perhe haluaisi ottaa meidät luokseen asumaan, ja että tapaaminen oli sovittu vastaanottokeskuksen lähellä sijaitsevaan kahvilaan seuraavaksi päiväksi.

En napissut vastaan, mutta sisimmässäni kiehuin raivosta. Makasin pienen huoneen pienessä punkassa ja koska en voinut karjua, sisäinen tulivuoreni puhkui raivon savupilveä sierainten täydeltä.

Mitä tämä tämmöinen nyt on? Miksi teit tämän minulle? Olet Suomessa koko maailmani ja ainoa perheeni. Miksi sitten kuulostat noin kireältä? Miksi äänensävysi on noin tiuskiva?

Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni, kun piehtaroin koko yön hereillä. Minä vihaan muutoksia, enkä ollut ehtinyt sopeutua tähänastisiinkaan tapahtumiin. En ollut ehtinyt pohtia, mitä kaikkea oli tapahtunut ja miksi.

Oli ollut työn ja tuskan takana sopeutua pieneen huoneeseen, jonka jaoin siskoni kanssa, sopeutua uusiin sääntöihin ja outoon ruokaan ja niihin pölvästeihin, jotka asuivat samassa vastaanottokeskuksessa.

Kävin sisäistä taistelua – mikset, sisko, huomannut sitä?

Julman yön jälkeen koitti uusi päivä, josta toivoin tunnelmaltaan parempaa. Heti kun sisko heräsi, hän ehätti muistuttamaan, että meillä on tapaaminen.

”Joo, en unohda. Ei tarvitse olla koko ajan muistuttamassa”, minä tuhahdin.

Aika kului nopeasti, ja sovittuna ajankohtana lähdin siskon ja sukulaistytön kanssa vastaanottokeskuksesta tapaamispaikkaan. Jäimme odottamaan kahvilan ulkopuolelle. Mikä siinäkin on, ettemme odotelleet heitä kahvikupposen ääressä? Tuijotimme kaikkia ohikulkijoita silmiin ja saimme kauhean hepulin – nyt tajuan, että se johtui jännityksestä.

Muutaman minuutin kuluttua meitä lähestyi vaalea nainen ja mies, jolla oli siisti parta. Heidän mukanaan oli kaksi suloista lasta. Tunnistimme heti toisemme, vaikkemme olleet koskaan tavanneet emmekä edes vaihtaneet kuvia.

Tervehdysten jälkeen istuimme kahville, emmekä oikein tienneet, mistä aloittaa. Tilanne oli outo niin heille kuin meillekin. Vanhemmat kertoivat, missä ja millainen talo heillä on, että siellä olisi huone meille siskoksille ja naapuritalossa huone sukulaistytöllemme.

Me kerroimme vähän itsestämme, ja lopuksi vanhemmat kutsuivat meidät lounaalle viikonloppuna.