Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Iiro Törmä
Pelkoa vastaan. Kaisa Leka on porvoolainen sarjakuvataiteilija ja entinen vihreä kunnallispoliitikko. Hänen uusin kirjansa kertoo pyörämatkasta Venäjälle ja tuntemattoman pelosta.
Miten voi oppia olemaan pelkäämättä, Kaisa Leka?
20.11.2015 15.06
Sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, kirjoitit kylttiin ”Tuntematon on ystävä.” Miksi?
”Lause oli mielessäni, kun tein kirjaa Place of Death yhdessä mieheni Christoffer Lekan kanssa. Kirja käsittelee ennakkoluuloja. Tänä syksynä tuntuu, että ennakkoluulot ovat tulleet Suomessa esiin ennennäkemättömällä tavalla.
Feministit kohtaavat paljon nettivihaa. Suhtautumisessa turvapaikanhakijoihin ennakkoluulot, viha ja pelko ovat saaneet fyysisen muodon. Vammaisia pelätään erilaisuuden takia, tai sitten pelätään heidän aiheuttavan kauheita kustannuksia yhteiskunnalle.
Kirjassamme pelottava hahmo kääntyy pelastajaksi, uhkasta ystäväksi.”
Pariisin terrori-iskujen jälkeen sanotaan, että emme saa antaa periksi pelolle. Miten voi oppia olemaan pelkäämättä?
”Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta pyörämatkat vieraisiin paikkoihin ovat olleet minulle iso sisäinen muutos. Olemme kohdanneet ihmisiä kasvokkain erilaisissa tilanteissa, kun pyörä on hajonnut tai ei ole löytynyt telttapaikkaa. Maailma ja ihmiset ovat enimmäkseen hyviä.
Pariisin terrori-isku järkyttää ihmisiä, koska se tapahtui paikassa, jossa monet suomalaiset ovat käyneet. Nopeasti muistutettiin, että iskuja tapahtuu usein paikoissa, jotka eivät tunnu yhtä läheisiltä. Kyseenalaistan ajatuksen, että Pariisin iskujen jälkeen kaikki olisi toisin emmekä enää voisi luottaa toiseen ihmiseen. Se oli hirveä tragedia, mutta sen teki muutama ihminen.”
Jalkasi amputoitiin vuonna 2002 ja niiden tilalla on proteesit. Pelottaako vartalosi muita ihmisiä?
”Suomalaiset ovat kohteliaita eivätkä yleensä osoita, vaan katsovat sivusilmällä. Ymmärrän, että proteesit herättävät huomiota. Toisaalta ajattelen, että kaikilla pitää olla oikeus kävellä kadulla sen näköisenä kuin on. Ihmiset saattavat sanoa kohteliaisuutena, että jos sinulla olisi pitkät housut, niin ei huomaisi mitään.
On myös vähemmistöjä, jotka eivät voi peittää itseään, kuten pyörätuolia käyttävät ja ne, joiden ihonväri poikkeaa marraskuun harmaasta. Jos kauheasti peittelisin vammaisuuttani, osallistuisin normaaliuden vaatimukseen.”
Puhut lauantaina järjestettävässä Feministisessä foorumissa vammaisten arjesta. Miten suomalainen yhteiskunta kohtelee vammaisia?
”Ajatellaan, että jotkut ovat taakka yhteiskunnalle. Itsekin tiedostan, että proteesini ovat sikakalliit eivätkä tuloistani maksettavat verot ikinä kata niitä. Silti koen, että voin antaa jotain yhteiskunnalle. On surullista, että raha on usein keskustelussa painavin argumentti.
Suuri osa vammaisista on pienituloisia ja tarvitsee yhteiskunnan tukea. Toisaalta järjestelmä ei kannusta työntekoon, jos on kerran päässyt työkyvyttömyyseläkkeelle. Pätkätyöläisenä palaan aina siihen, miten monien elämää perustulo helpottaisi.”
Miten vammaisten saama tuki vaihtelee asuinpaikan mukaan?
”Esimerkiksi ihminen, jonka reisi on amputoitu, voi joissain kunnissa saada tietokonepolven, jolla voi nousta portaita. Kaupunki näyttää ihan erilaiselta, jos voi kävellä portaita. Raivostuttaa, että oikeus apuvälineeseen riippuu täysin asuinpaikasta. Tällaiset erityisosaamista vaativat päätökset pitäisi viedä isompiin yksiköihin.”
Mitä pelkäät?
”Juuri nyt sitä, että Eurooppa linnoittautuu korkeiden muurien taakse ja käpertyy itsekkyyteen.”
Feministinen foorumi järjestetään Helsingissä lauantaina 21.11. Lisätiedot osoitteessa femf.net. Lue myös juttu feministisistä harrastuksista.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
