Kun leipäjonotkaan eivät enää liikuta

Kirjoittaja on eduskuntavaaliehdokas, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNOn puheenjohtaja ja väitöskirjaa leipäjonoista tekevä tutkija. Shokki – hyvinvointivaltiossa on leipäjonoja! Näin uutisoitiin 1990-luvun laman aikaan. Viesti levisi maailmalle. Meni parikymmentä vuotta ja nyt uutiset kertovat lähinnä siitä, kuinka hienoa on, että ruoka-apua jakavia toimijoita on Suomessa satoja ja kuinka kauppiaiden lahjoitusruoat menevät kuin kuumille kiville hyväntekeväisyysjärjestöissä.

Olemme keskellä paradokseja. Yhtäältä julkisen vallan vastuu heikoimmassa asemassa olevasta väestöstä on vähitellen siirtynyt kolmannelle sektorille ja ajanut monet täydentämään toimeentuloaan leipäjonoista haettavilla ruokakasseilla. Toisaalta maailmanlaajuisesti roskiin päätyy kolmasosa kaikesta tuotetusta ruoasta. Ruokaa ei kannata heittää pois, mutta köyhäinapuna sen jakaminen ei tule koskaan auttamaan ihmisiä irti huono-osaisuuden kierteestä. Ruokakassi poistaa hetkellisesti nälän, ei köyhyyttä.

Kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia. Suurella osalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, mutta samalla osa on pudonnut tai pudotettu täysin veneestä. Arviolta yli 20 000 ihmistä viikossa turvautuu ruoka-apuun eri puolilla maata.

Mitä paradokseille sitten pitäisi tehdä?

Ruoka-apu on tullut jäädäkseen. Sitä ylläpitää jatkuva ruoan haaskaaminen, jota taas ylläpitää jatkuva ylitarjonta kaikesta – lähikaupasta voit valita mieleisesi kolmestakymmenestä eri ketsuppipullosta. Ruoka-avun maailman pitää kuitenkin muuttua. Ruoka-avun toimijoiden tulee jatkossa organisoitua suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja hävikkiruoka täytyy saada laajemmin liikkeelle. Kun nyt tiedämme enemmän siitä, keitä ruoka-avussa käy ja miksi, pitää kuntatasolla muun muassa sosiaali- ja terveystoimen jalkautua avuntarvitsijoiden luokse. Tällaisesta jalkautuvasta sosiaalityöstä on hyviä kokemuksia Helsingissä.

Samalla pitää päästä ruoka-avun köyhäinapuleimasta. Kun tiedämme, että ruoka-apu ei poista köyhyyttä, tehkäämme köyhyyden torjumiseksi muuta.

Ensisijaisesti pitää puuttua syihin, jotka ajavat leipäjonoihin. Ne syyt ovat perusturvaetuuksien matalassa tasossa, pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen puutteessa, sosiaaliturvan byrokraattisuudessa, työttömyydessä ja muissa huono-osaisuutta aiheuttavissa tekijöissä.

Kun köyhyyttä torjutaan oikeilla keinoilla, voisi ruoanjakelu olla jatkossakin ihmisille se sosiaalisten kohtaamisten paikka, ei enää köyhäinavun stigmatisoiva elementti: miksi hävikkiruokaa ei voisi jakaa kaiken kansan ruokatoreilla, Ravintolapäivissä tai yhteisruokailuissa?

Tweet