Yllätys sateenkaaren varjosta

5.2.2014

Anna Kylmänen

Se, kenen kanssa yöni vietän, ei käsittääkseni määrittele minua ihmisenä. Eikä sinua. Eikä Ari-Pekka Liukkosta – tai näin kuvittelin.

Huippu-uimari Liukkonen kertoi homoseksuaalisuudestaan Ylen urheiluviikonlopussa. Median ja yleisön reaktio sai minut voimaan pahoin. On vuosi 2014, ja urheilijan seksuaalisesta suuntautumisesta tehdään uutinen, joka saa suomalaiset lähettämään Liukkoselle sadoittain ”tsemppiviestejä”.

Tuliko siis urheilun heteronormatiivisuus yllätyksenä? Ei tullut. On kuitenkin olennaisesti eri asia, onko uutisen keskiössä seksuaalisuuteen liittyvät sosiokulttuuriset rakenteet vai yksittäisen henkilön seksuaalinen suuntautuminen. Lisäksi kun median ja yleisön reaktiot ovat niin voimakkaita kuin ne nyt olivat, ei kyse ole enää ”vain” urheilusta: kyse on yhteiskunnasta, ihmisistä ja elämästä.

Kansainvälinen vammaistutkimus on esittänyt pitkään, ettei vammaisuus ole yksilössä vaan yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Julkinen puhe ja jaetut käsitykset luovat ja uusintavat todellisia ja kuviteltuja muureja, jotka erottavat tiettyjä ominaisuuksia omaavat ihmiset ”muista”.

Luokittelemme ihmisiä sen mukaan, minkä katsomme tarpeelliseksi ja merkitykselliseksi. Katsomme tarpeelliseksi puhua seksuaalivähemmistöistä, mutta emme esimerkiksi silmänväri- tai uimataitovähemmistöistä. Luokittelemalla ihmisiä luomme jaetun käsityksen siitä, mikä milloinkin on tärkeää ja arvokasta.

Kun kohtaamme henkilön, jonka koemme tavalla tai toisella edustavan toiseutta, saatamme hyvääkin tarkoittavalla puheellamme tulla rakentaneeksi muureja, joita ei tarvitsisi olla olemassa. Kysyessämme vammaiselta henkilöltä, haluaisiko tämä parantua vammastaan, tulemme kertoneeksi, että hänessä on jotain parannettavaa. Yhtälailla onnitellessamme ”kaapista tullutta” seksuaalivähemmistön edustajaa rohkeudesta tulemme samalla kertoneeksi, että hänellä oli jotakin pelättävää.

Jos vuoden 2014 Suomessa Yleisradio katsoo tarpeelliseksi kertoa, että ”Uiva homokin on ihminen” ja katsojat kokevat tärkeäksi sympatiseerata ”uivaa homoa”, emme ole vain pelottavan kaukana tasa-arvoisesta Suomesta. Olemme myös tiellä, jolla edelleen rakennamme ja ylläpidämme epätasa-arvoa ja toiseutta.

En väitä, etteikö Liukkosen teko olisi ollut äärimmäisen rohkea ja tarpeellinen. Päinvastoin – uutisen saama vastaanotto osoittaa, että töitä on paljon.

Sotšin olympialaisten alkuun on enää pari päivää, eivätkä Suomen mitalitoiveet näytä kovin kummoisilta. Jos emme pääse onnittelemaan urheilijoita menestyksestä, voisimmeko päästä onnittelemaan heitä jostakin muusta?

Anna Kylmänen on Vinon hallituksen jäsen ja opiskelee erityispedagogiikkaa ja liikunnan yhteiskuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa.

Tweet