Montenegrolaisesta ja suomalaisesta terveydenhuollosta

7.11.2013

Vesa Sisättö

 

Helsingin Sanomat kertoi tänään (7.11.) montenegrolaisen turvapaikanhakijaperheen ahdingosta. He olivat yrittäneet saada turvapaikkaa Suomesta, jotta heidän vaikeasti vammainen 7-vuotias poikansa saisi tarvitsemansa hoidon.

Pojalla on muun muassa cp-vamma eikä hän pysty fyysisesti syömään. Kotimaassaan poika oli painanut 9 kiloa. Suomessa saadun hoidon ansiosta paino oli kohonnut 25 kiloon. Poikaa on Suomessa ravittu vatsaan asennetun letkun avulla.

Pystyin täysin samastumaan perheen ongelmaan. Itselläni on viisivuotias tytär, jota on nyt kolmen vuoden ajan ruokittu vastaavalla tavalla. Tyttäreni osaa kyllä fyysisesti syödä, mutta keskosuuteen liittyvän kasvuhäiriön vuoksi hän ei ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut ruokailusta.

Muistan miltä tuntui yrittää syöttää lasta, joka ei halunnut syödä. Siihen meni tuntikausia päivässä ja tulokset olivat huonoimmillaan muutamia ruokalusikallisia. Ahdistus lapsen puolesta oli kauheaa. Puolitoistavuotiaana tyttäreni painoi 6,5 kiloa. Tuolloin hänelle asennettiin leikkauksessa niin sanottu gastrostoomanappi, mahalaukkuavanne, jonka kautta alettiin antaa ravintoliuosta. Tytön paino nousi noin puolessa vuodessa kymmeneen kiloon ja kehitys nopeutui.

Olen kiitollinen siitä, että asumme Suomessa. Tällainen hoito oli meille hyvin halpaa. Saamme Kela-korvausta tytön ravintoliuoksesta ja letkuruokintaan tarvittavat ruiskut ja letkut ilmaiseksi. Nappi pitää vaihtaa kolmen kuukauden välein, suolistolääkäriä pitää tavata pari kertaa vuodessa. Kaikki tämä on meille halpaa tai ilmaista. Parasta on, että hyvä hoito on tuottanut tulosta. Lapsemme on hiljalleen oppimassa ruokailemaan suun kautta.

Helsingin Sanomien uutisessa pisti silmään montenegrolaisen lääkärin lausunto, ettei perhe pystyisi huolehtimaan letkuruokinnasta. Perheen poika on omaa tytärtäni huomattavasti vaikeammin vammainen, joten en tiedä mitä kaikkea ongelmaa lapsen hoitoon liittyy. Itse letkuravinnon antaminen ei ole erityisen vaikeaa, ainakaan meidän tapauksessamme. Tarvittavan tekniikan ovat oppineet helposti niin isovanhemmat kuin päiväkodin henkilökuntakin.

Voi olla että ongelman ydin on siinä, että tällaisen lapsen hoito maksaa huomattavasti enemmän kuin mihin perheellä on varaa. Suomessa ravintoliuos maksaa vähintään 100 euroa kuukaudessa jopa Kela-korvauksen kanssa. Isot ruiskut, joita menee kolmisen viikossa, maksavat toista euroa kappale.

Ruokintaan käytetty letku pitää vaihtaa viikoittain, sellaisten hinta näytti nettitietojen mukaan olevan kympin luokkaa ja kolmen kuukauden välein vaihdettavan napin satasen verran. Lisäksi tulevat lääkärikulut jatkuvasta seurannasta. Ja se, että lapsen hoito kotona syö yhden aikuisen työpanoksen.

Kotimaassa lapsi olisi saattanut kuolla. Muutamia vuosikymmeniä aiemmin tällaiset lapset luultavasti päätyivät suoraan erilaisiin laitoksiin, joissa heidän elämänsä jäi lyhyeksi.

Oman lapsensa vuoksi isä tai äiti on valmis varsin äärimmäisiin tekoihin. Ei ole mikään ihme, että perhe on lähtenyt maanosan toiselle laidalle turvapaikanhakijaksi, jotta poika saa tarvittavan hoidon. En yhtään epäile, ettenkö olisi toiminut itse täsmälleen samoin.

Loppuun jää vain kysymyksiä.

Mitä montenegrolaisen perheen tapauksessa pitäisi tehdä? Miksi Montenegron terveydenhuoltojärjestelmä ei pysty auttamaan tätä perhettä?

On ihan selvä, että turvapaikkajärjestelmä ei ole tällaiseen toimintaan tarkoitettu. Mutta onko mitään toista järjestelmää, joka auttaisi? Löytyykö perheen ongelmaan inhimillinen ratkaisu?

Entä niiden lukemattomien muiden samassa tilanteessa olevien lasten ongelmiin?

Kuka vastaisi?

Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.

Tweet