Teoriassa maailman paras

17.12.2012

Taneli Heikka

Suomalainen media on niin hyvää, että muiden maiden pitäisi ottaa siitä oppia. Tällaiset väitteet ovat saaneet jalansijaa sitä mukaa, kun lehtien levikit laskevat. Tarinoissa on lukijaa syyllistävä alateksti: on ihmisten vika, että näin laadukas tuote ei käy kaupaksi.

Helsingin Sanomat julkaisi tanskalaisen mediaprofessorin Rasmus Kleis Nielsenin esseen ”Ehkä maailman paras media – ja silti muutoksen edessä” (9.12). Jutun mukaan Suomessa on maailman paras media, koska täällä on muun muassa vahva sananvapaus, paljon lehtiä, ahkeria lukijoita ja hyvin rahoitettu yleisradioyhtiö.

Nielsenin argumentit ovat rakenteellisia. Hän puhuu mahdollisuuksista, ei tehdystä journalismista.

Verrataanpa Suomea Britanniaan, jossa journalismin tasosta on puhuttu rajusti viime kuukausina. Toimittajat rikkoivat skuuppijahdissa lakia ja journalistin ohjeita. Tuomari Brian Levesonin komission 2000-sivuinen raportti arvostelee rappiotoimittajia sekä poliitikkoja, jotka pyrkivät vaikuttamaan mediaan liian läheisin suhtein.

Parlamentaariset tutkimuskomissiot kuuluvat Britannian keskustelukulttuuriin. Levesonin ”totuuskomission”, public inquiryn, asetti pääministeri. Se sai kuitenkin alkunsa median kriittisestä katseesta itseensä. The Guardianin toimittaja Nick Davies paljasti skandaalilehtien kuunnelleen ihmisten puhelinviestejä.

Voisiko Suomessakin olla hiljaisesti hyväksyttyjä, median laatua rapauttavia toimintamalleja? Esimerkiksi vaalirahaskandaalissa vanhan polven toimittajat naureskelivat, että kaikkihan tiesivät korruptiosta.

Jos vastaavaa paljastuisi Britanniassa, on melko varmaa, että kaikki hyvät veljet ja siskot haastateltaisiin. Myös toimittajat kutsuttaisiin tuomarin pakeille. Raportti kuvaisi totuutta peittelevän alakulttuurin käytännöt ja tekisi suosituksia, ettei journalismin tehtävät vaarantavia kytköksiä enää synny.

Yhtäkkiä tuntuisi hassulta puhua maailman parhaasta mediasta, jonka itsesäätelystä muiden pitäisi ottaa oppia (HS 1.12.). Tajuttaisiin, että Suomessa ei ole toiminut sen paremmin itsesäätely kuin median kyky tehdä kriittistä journalismia itsestään.

Meilasin Nielsenille. Kysyin, mitä hän tietää suomalaisen median sisällöistä. ”Minulla ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta suomalaisesta mediasta”, professori vastasi. Hän selitti, että ellei Suomessa ole huippumediaa, puute on sitäkin vakavampi, koska olosuhteet sille olisivat niin hyvät.

Kirjoittaja on viestintäyrittäjä ja toimittaja. Kirjoitus on julkaistu alun perin 14. joulukuuta ilmestyneessä Vihreässä Langassa.

Tweet