Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Me Pudasjärven ensimmäiset ulkomaalaiset
20.10.2011
1990-luvulla minä, siskoni ja äitini olimme Pudasjärven kunnan ensimmäisiä ulkomaalaisia. Inkerinsuomalaisina liinaletteinä emme liiemmin pistäneet silmään kylänraitilla, mutta pienellä paikkakunnalla sana kiiri, ja pian kaikki tiesivät meidän olevan ”ne Venäjältä tulleet”. Nähtävyyden asemasta kanssamme kilpaili vain yksi tummaihoinen tyttö, ”se Afrikasta adoptoitu”.
”Onneksi emme ole tummaihoisia”, olin todennut äidille ensimmäisen koulupäivän päätteeksi. Minusta ja tummaihoisesta tytöstä ei koskaan tullut kavereita, mutta hänen läsnäolonsa helpotti oloani. Hänen ansiostaan olin ala-asteellamme se vähemmän erilainen. Saatoin piiloutua vaalean poninhäntäni taakse, hänen erilaisuutensa oli nähtävillä aina ja kaikkialla.
Silti minäkin sain osani. Toisten ihmetellessä mitä teimme Suomessa, toiset hokivat kaksikielisyyteni olevan suuri rikkaus. En ollut kiinnostunut maahanmuuttajaidentiteetistä, halusin vain pelata pesäpalloa ja haalia heppakirjoja kirjastosta.
Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Pudasjärvellä on pakolaisten vastaanottokeskus ja kylänraittikin on värikkäämpi. Maahanmuuttokeskustelu junnaa silti samoja syviä uria, toisto on kivettänyt fraaseista mukafaktoja.
Todellisuus on näkemysten kirjossa. Uusimmassa Vihreässä Langassa eräs pakolaisnainen ja sisäministeriksi päätynyt suomalaisnainen kertovat omansa.
Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
