Minä, Rooman keisari

Iiro Törmä

2.11.2018 12.15

Sammeli Heikkinen

Joskus todellisuus paljastuu hetkellisenä valotuksena.

Valo tuli älytelevision Ultra HD -ruudulta. Perkasin aiemmin päivällä poimimiani sieniä ja katsoin toista jaksoa putkeen brittiläistä historiallista tv-sarjaa. Otin Norjassa valmistetusta lasista siemauksen saksalaista vehnäolutta. Jatkoin sienten pilkkomista.

Ympärilläni oli hiilivoimalla kaukolämmitetty kerrostaloasunto, edessä ruotsalaisesta ylikansallisesta ketjumyymälästä ostettu, Tšekissä tehty pöytä. Sienet poimin naapurikunnasta, jonne pääsin naapurin saksalaisen auton kyydissä kestopäällystettyä moottoritietä sadankahdenkymmenen kilometrin tuntinopeudella.

Siinä kuva elämäni yltäkylläisyydestä. Samasta yltäkyllyydestä nauttii suurin osa suomalaisista, kuten sadat miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa.

Meidän, maapallon parhaiten toimeentulevien, aineellinen elintaso on käsittämätön verrattuna kaikkiin aiempiin aikoihin ja melkein kaikkiin koskaan eläneisiin ihmisiin.

Rooman keisari saattoi määrätä elämästä ja kuolemasta. Mutta keisari ei saanut ibuprofeiinista pikaista helpotusta pääkipuunsa liiaksi juodun illan jälkeen.

Jos keisari olisi jostain syystä halunnut nykyisen Helsingin tienoille, epäonnistumisen mahdollisuus olisi ollut suuri, vaikka hänellä oli sormenpäissään aikansa mahtavin laivasto ja armeija. Jos minä haluaisin Roomaan, epävarmuutta muutaman tunnin matkaan toisi vain luottokorttilaskun ja seuraavan palkan suhde.

Minä – suurin piirtein keskituloinen helsinkiläismies – elän monin tavoin yltäkyltäisemmin kuin vaikkapa muutaman vuoden Roomassa määrännyt Caligula, joka sentään tapatti hullujen oikkujensa mukaan korkea-arvoisiakin roomalaisia.

Sienestykseen käyttämäni parin euron pikkuveitsi Lidlistä on parempaa tekoa ja toimivampi kuin melkein mikään, mitä Netflixin sarjan kuvaaman Englannin 800-luvun asukas olisi voinut käsiinsä saada, varakkuudesta riippumatta.

Helvetti, minähän olen huipulla.

Suomalaisen keskiluokan elintasossa ei ole ollut pitkään aikaan kyse leivästä, vaan Thaimaan matkoista, viikonlopuista Berliinissä, Le Creusetin astioista, sadan euron muumimukeista, oikeasta shampanjasta vappuna, kanasuikaleista arkena ja sadan megan laajakaistasta aina ja kaikkialla.

Ei elämän välttämättömien perustarpeiden tyydyttämisestä, vaan pyrkimyksestä toteuttaa kaikki aineelliset halut.

Materialistinen hurjastelu yhdistetään amerikkalaiseen unelmaan, omakotitaloon siistillä alueella, kahteen autoon ja nurmella säksättävään kastelulaitteeseen. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossakin on pohjimmiltaan kyse materian ja palveluiden lisäämisestä, sen takaamisesta, että köyhimmätkin saavat vähän yli välttämättömän ja rikkaat paljon enemmän.

Toimittaja ja kirjailija Lena Andersson kuvaa Svean poika -romaanissaan Ragnar Johanssonin elämää. Ragnar kasvaa yhdessä ruotsalaisen kansankodin kanssa ja samastuu kehittyvään valtioon.

Hyvinvointivaltio vie nälän ja tuo kesämökin ja pussikeitot ja aikaa perheenäideille. 1980-luvun kasinokapitalismi ja avoin hedonismi pääsevät riehumaan sosiaalidemokraattisen vallan luoman pohjan harteilta.

Suomessakin työväenluokka kääntyi viimeistään sotien jälkeen materiaalisen vaurastumisen kannattajaksi. Oikeiston ei ole materialismin kanssa tarvinnut juuri kipuilla.

Yltäkylläisyys ei kenties tunnu paratiisissa loikoilemiselta, ei välttämättä tyydyttävältäkään. Mutta yhtä kaikki olemme saavuttaneet materiaalisen hyvinvoinnin huipun. Ainakin viime vuosikymmeninä hyvin laajalti hyväksytty tavoite materiaalisen hyvinvoinnin maksimoinnista on toteutunut.

Me teimme sen. Pääsimme huipulle. Toki siis vain me muutamat sadat miljoonat tietyistä tulodesiileistä ja etnisistä ryhmistä. Mutta tämä on se, johon taitomme, tietomme ja tahtomme riittivät.

Ehkä se, että olemme huipulla, tekee niin vaikeaksi muuttaa elämäämme. Luopua jostain.

Kapitalistinen järjestelmämme perustuu ajatukseen jatkuvasta kasvusta. Kasvusta ilman rajoja. Ympäristöllämme on kuitenkin rajansa. Loogisesti jatkuva kasvu on mahdotonta.

Paitsi jos kulutukseen perustuvan talouskasvun, rajallisten luonnonvarojen ja päästöjen vähentämisen välttämättömyys saadaan ahdettua samaan pakettiin. Paketin nimi on vihreä kasvu.

Vihreässä kasvussa teknogisten innovaatioiden, markkinavoimien ja sopivan säätelyn avulla lasketaan ilmastopäästöjä ja pidetään samalla talouskasvu käynnissä. Se nousi kovaan kurssiin vuonna 2012 Rio de Janeiron kestävän kehityksen huippukokouksessa.

Vihreä kasvu on keskeinen rakennuspalikka YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa.

Vihreästä kasvusta tulee mieleen prosessi, jossa keksitään vitsin loppuhuipennus ensin ja sitä varten rakennetaan väkinäinen tarina. On siis haluttu, että nykyistä menoa voidaan pääpiirteissään jatkaa ja samalla pelastaa maailma.

Kuulostaa unelmaratkaisulta. Unelmaa se luultavasti onkin.

Talouspolitiikkaan ja maailman tulonjakoon keskittynyt antropologi ja kirjailija Jason Hickel selittää Foreign Policy -lehden artikkelissaan, miksi vihreä kasvu on kaunis harha.

Jos talous kasvaa nykyisestä noin 2–3 prosenttia vuodessa – tällaista kasvuahan pidetään tavoiteltavana – ruoan, metallien, mineraalien ja fossiilisen polttoaineen kulutus jopa kolminkertaistuu nykyisestä vuosisadan puoliväliin mennessä.

Kuten vuotuisista ylikulutuspäivistä kenties muistamme, luonnonvarojen käyttö ei ole kestävää nytkään.
Vihreän kasvun ajatus on, että talous pysyy kasvussa, mutta luonnonvaroja ei käytetäkään enemmän, vaan nykyistä vähemmän.

Hickel kertoo kolmesta viime vuosien tutkimuksesta, joissa vihreän kasvun tavoitteet on yritetty saavuttaa laskennallisesti.

Kaikissa tutkimuksissa selvitettiin, mihin voidaan päästä, jos koko maailma alkaisi yllättäen toimia äärimmäisen fiksusti: luonnonvaroja käytettäisiin niin tehokkaasti kuin mahdollista, hiilidioksipäästöistä joutuisi maksamaan moninkertaisesti nykyiseen verrattuna ja teknologia kehittyisi nopeasti.

Kaikkien kolmen tutkimuksen tulos oli, että ääritehokkaan ja -järkevän maailmankin luonnonvarojen kulutus kasvaisi. Nykyinen kestämätön resurssien käyttö puolitoista–kaksinkertaistuisi vuoteen 2050 mennessä.

Talouskasvu ja resurssien käytön vähentäminen eivät yksikertaisesti sovi yhteen. Kuten Jason Hickel kirjoittaa:

”Voimme tuottaa autoja, Iphoneja ja pilvenpiirtäjiä entistä tehokkaammin, mutta emme voi tuottaa niitä tyhjästä. Talouden painopiste voidaan siirtää palveluihin, kuten koulutukseen ja joogaan, mutta yliopistot ja harjoistustilat tarvitsevat materiaalia toimiakseen.”

Vaikka yltäkylläisyyden aika tuntuu keski-ikäisestä valkoisesta helsinkiläismiehestä itsestäänselvyydeltä, historiallisesti kyseessä on silmänräpäys.

Pernajalainen Mårten Mattsson aateloitiin vuonna 1569. Matssoneista tuli pian komeammankuuloisia Creutzeja, kun kunnolla pimpatut aatelisnimet tulivat muutenkin muotiin. Lejonstiernoja ja Gyllenhjielmejä alkoi notkua aatelishuoneella.

Historioitsija Mirkka Lappalainen on tutkinut Uudeltamaalta kotoisin olleita Creutzeja varsin tarkasti. Suku sattui hyppäämään sopivaan aikaan Ruotsin suurvaltavaunujen kyytiin. Sen jäsenet menestyivät ja kohosivat vapaaherrasäätyyn eli osaksi aristokratiaa, aateliston terävintä kärkeä.

Suvulla meni 1600-luvulla lujaa, ja se oli Suomen alueen rikkaimpia. Mitä se tarkoitti muutaman sadan vuoden takaisessa Suomessa? Lappalainen kirjoittaa, että Creutzien komeassa kartanossa esimerkiksi kuluneetkin lakanat inventoitiin tarkasti ja merkittiin omaisuusluetteloihin.

Meidän 60-neliöisen kotimme kaapissa oli pitkään useampi lakana ja pussilakana, joista emme päässeet eroon. Eikä niissä ollut reikiä. Suunnitelmana oli viedä käytöstä poistetut vuodevaatteet eläinsuojeluyhdistykselle. Mutta yhdistyksellä oli jo tarpeeksi liinavaatteita, joten lakanamme menivät vintin välivarastoinnin jälkeen roskiin.

Suomalainen aristokraattisuku oli aineellisesti melkein mittaamattomasti heikommassa asemassa kuin minä. Korskeiden Creutzien taloudessa vaalittiin arvokkaana omaisuutena tavaraa, joka ei nykyään kelpaa edes helsinkiläiselle kulkukissalle.

Puhumattakaan siitä, että olipa alhainen tai ylhäinen, noihin aikoihin elänyt menetti todennäköisesti ainakin yhden lapsistaan. Jos jostain olen kiitollinen nykyiselle talousjärjestelmälle ja Suomelle, niin toimivasta terveydenhuollosta ja korkeatasoisesta lääketieteestä.

Keskivertoihmisen elämä on ollut lähes koko historian ajan hyvin köyhää. Ihmisyhteisöt eivät saavuttaneet talouskasvua, joten tilanne ei muuttunut vuosisatoihin tai -tuhansiin.

Teollinen vallankumous irrotti talouskasvun väestönkasvusta, ja henkeä kohti mitattu vauraus kääntyi kasvuun.

Viimeisen sadan vuoden aikana bruttokansantuote suomalaista kohti on viisitoistakertaistunut. Suurin kasvu, todellinen nousu yltäkylläisyyden vaahtoon, tuli vasta muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana.

Teollisen vallankumouksen polttoaine oli fossiilista: ensin kivihiiltä ja sitten öljyä ja kaasua. Sen seuraukset ympäristölle ja ilmastolle olivat tylyt, mutta huomattava osa ihmiväestöstä nousi ikiaikaisesta köyhyydestä elintasoon, josta aiempien vuosituhansien eliitti ei osannut edes haaveilla.

Ilmasto on lämmennyt yli asteen esiteollisesta ajasta – Suomessa reilut kaksi – ja lämpenee yhä. Kansainvälinen ilmastojärjestö IPCC julkaisi lokakuun alussa raportin, jossa hahmoteltiin, millä keinoin maapallon lämpeneminen voidaan rajoittaa puoleentoista asteeseen tällä vuosisadalla. Sehän on tavoite, joka Pariisissa toissa vuonna koko maailman konsensuksella kirjattiin.

Jos yritämme pysyä alle puolessatoista asteessa, nykyisen kulutuskapitalistisen systeemin viilaaminen hoikemmaksi tuskin riittää. Talouskasvun ja päästöjen pitäisi kytkeytyä viimeistään ensi vuosikymmenellä täysin irti toisistaan, jotta talouskasvukäyrä voisi nousta samalla kun ilmastopäästökäyrä putoaa kuin kaivoon. Vihreästä kasvusta olisi tultava totta.

Vihreän kasvun ajatuksen tyrmännyt Jason Hickel sanoo, että ratkaisu on talouskasvusta luopuminen. Nykyinen hyvinvointimme on jaettava tasaisemmin. Hickel on yksi kahdestasadasta eurooppalaisesta tutkijasta, jotka vaativat syyskuussa eurooppalaisia päättäjiä varautumaan kasvun jälkeiseen aikaan.

Tutkijoiden julkisessa kirjeessä viitataan keinoina paitsi hiiliveroon myös voimakkaaseen progressiiviseen verotukseen, jolla tasataan tuloeroja. Perustulon lisäksi ehdotetaan maksimituloa, joka ei saisi ylittää perustuloa enemmän kuin 30-kertaisesti. Luonnonvarojen hyödyntämiselle pitäisi asettaa katto, ja tässäkin esseessä käyttämäni bruttokansantuotteen käyttö hyvinvoinnin mittarina olisi syytä lopettaa.

Lopputulos olisi täysin eri perustalle rakennettu yhteiskunta kuin nykyinen. Tällaista muutosta ei Suomessa aja vielä yksikään eduskuntapuolue. Kasvuideologiasta luopuminen merkitsisi luopumista politiikan viime vuosikymmenten kurkihirrestä.

Se sopii IPCC:n näkemykseen siitä, että vaadittavalle järjestelmän muutokselle ei ole ”dokumentoitua historiallista esikuvaa”. Tai kuten Ylioppilaslehden toimitussihteeri Pekka Torvinen kirjoituksessaan asian muotoilee:

”Perustavanlaatuisuus tarkoittaa nykyistä matalampaa materiaalista elintasoa. Se saavutetaan lainsäädännöllä, koska suuret ihmisjoukot eivät vapaaehtoisesti elintasoaan alenna.”

Edustuksellisessa demokratiassa lait säätävät kansan valitsemat kansanedustajat.

Pitäisikö minulle luvata verta, hikeä ja kyyneleitä? Taistelua ilmastonmuuttumista vastaan ja kaikkia sellaisen taistelun vaivoja? Että äänestä minua, minä otan sinulta lelut pois.

Toimittaja Minea Koskinen kirjoitti keväällä Vihreän Langan esseessään, että hän voisi heilua kyltin kanssa Senaatintorilla huutamassa, että hänen pitää lopettaa kuluttaminen, lentäminen, autoilu ja suomalaisten ruokasuosikkien syönti.

”Vastustan sitä, että elämäni on yltäkylläistä ja hyvää”, hän kirjoitti.

Voisiko kestämättömän kuluttamisen rakennelmasta löytyä rako juuri tuosta yltäkylläistä ja hyvää -huudahduksesta?

Yltäkylläisyys ei ylety itsestäänselvästi sieluun saakka.
Noin kymmenes suomalaisista syö masennuslääkkeitä. Mielialalääkkeissä ei ole mitään pahaa. Niiden avulla monen arjesta tulee siedettävää. Myös suomalaisten tekemien itsemurhien määrä on puolittunut parissa vuosikymmenessä.

Siinä on osansa lääkkeillä ja luultavasti myös sillä, että psyykkisten vaikeuksien takia uskalletaan nykyään hakeutua hoitoon.

Ehkä lääkehoitoa vaativan masennuksen yleisyys kertoo siitä, että jokin nykymenossa rassaa ihmisiä ja raskaasti. Yltäkylläisyys ei tyydytä.

Lena Anderssonin Svean poika Ragnarkin uskoo vakaasti hyvinvointivaltioon ja parempiin elinoloihin, muttei löydä elämälleen johtoajatusta. Lopulta itsekuriin uskonut Ragnar sortuu muun Ruotsin tavoin yksilölliseen hedonismiin, muttei löydä sieltäkään punaista lankaa.

Kun seuraa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin toimintaa, tulee mieleen, että pääsemme kerrankin tarkkailemaan, mitä ultrarikkaana – äärimmäisessä yltäkylläisyydessä – kasvaminen ja eläminen tekee ihmisille.
Trumpin maailmassa tarve, halu ja tyydytys sulavat yhteen samaksi köntiksi. Kaikki on saatava välittömästi, eikä mihinkään tarvitse paneutua.

Onko keski-ikäisellä valkoisella helsinkiläismiehellä paljon odotettavaa nykyiseltä järjestelmältä? Trump on taivaan seitsemännellä tasolla. Hänellä on maallista hyvää ja poliittista valtaa niin paljon kuin yksi ihminen tällä planeetalla voi saada.
Vaikuttaako Trump ikinä tyytyväiseltä?

En halua lisää tavaraa tai palveluita. Haluan johtoajatuksen.

Jos ehdokas haluaa ääneni kevään vaaleissa, ei kannata luvata uusia veronkevennyksiä. Kannattaa vaatia kolmensadan prosentin lentoveroa, palkkakattoa, lihakieltoa, yhden lapsen politiikkaa. Suurta muutosta, joka ei ole helppo, mutta jota tulevat sukupolvet muistavat hienompana hetkenämme.

Walter Scheidel kertoo Great Leveler -kirjassaan yhteiskuntien epätasa-arvoisuudesta kautta historian. Hänen johtopäätöksensä on, että kaikissa ylijäämää tuottavissa yhteisöissä materiaalinen hyvä on jakautunut epätasaisesti.

Epätasa-arvo on tasoittunut pidemmäksi aikaa vain suurten väkivaltaisten muutosten – sotien, vallankumouksien, valtioiden murenemisen tai tautipandemioiden – vuoksi.

Yleismaailmallinen katastrofi varmasti pudottaisi päästöjä. Jos päästöjä ei pudoteta, seuraa yleismaailmallinen katastrofi.

Ehkä voisimme yrittää muuttaa maailmaa ensi kerran ilman valtavaa väkivaltaa? Niin, että lääketieteen saavutuksista saadaan nauttia eikä kuluneista lakanoista tule enää visusti varastoitavia aarteita, vaikka yltäkylläisyyden taso nykyisestä vajoaisikin.

Rooman keisarin aika käy vähiin joka tapauksessa.