Optimismin rajat

Istockphoto

27.4.2018 14.00

Minea Koskinen

Vihreiden ilmastolinja on ratkaisukeskeinen optimismi.
Se saa matkan tulevaisuuteen kuulostamaan vaivattomilta valinnoilta. Mutta kuka käskee, kun ihmisten vapauteen on pakko puuttua, jotta maailma pelastuu?

Vihreitä kuunnellessa tuntuu toisinaan kuin katsoisi Nalle Puh -elokuvan kohtausta. Siinä Risto yrittää kertoa tärkeää, mutta ikävää uutista pehmolelulleen. Puh vastaa: jos se ei ole kivaa, se voi odottaa.

Vihreät maalaa visioissaan tulevaisuutta, jossa aikamme ympäristöongelmat on ratkaistu älykkäästi, yhdessä ja vailla mielipahaa. On älypesukoneita, jakamistaloutta ja ihmiset, jotka elävät vapaaehtoisesti A-energialuokassa. Kestävät valinnat on tehty helpoiksi ja houkutteleviksi.

Nykyvihreät on paitsi ympäristöpuolue myös liberaali puolue. Siksi sen ilmastopolitiikka hylkii ajatusta kielloista ja sääntelystä. Poliittisesti pitäisi kuitenkin varautua siihen, että esimerkiksi minä en leikkaa omatoimisesti päästöjäni riittävän nopeasti.

Otetaan esimerkiksi Vihreiden Energiavisio 2035:n jakamistalous. Siinä oma koti laitetaan vuokralle. Neliöt ovat siis tehokäytössä. Mutta minä ostan vuokratuloilla lennon Barcelonaan, jossa käytän asuntoa, jota sen omistaja vuokraa. Vuokrarahoilla barcelonalainen lähtee talveksi Aasiaan.

Jakamistalouden kuluttajana olen ympäristölle yhtä haitallinen kuin tavallisena kuluttajana. Koska jakamistaloudesta puuttuu politiikka, rahalla on tapana siirtyä yhdestä ympäristöpaheesta toiseen.

Viime lokakuussa julkaistiin tutkimus, jonka mukaan kyydintilauspalvelut lisäävät auton käyttöä pyöräilyn, kävelyn ja joukkoliikenteen kustannuksella. Jos kyytipalveluja ei olisi ollut,  ihmiset olisivat jättäneet joka toisen matkan ajamatta tai kulkeneet sen Uberin tai Lyftin sijaan kävellen, pyöräillen tai julkisilla.

Kun Docventures käsitteli ilmastonmuutosta syksyllä 2017, Riku Rantala huusi kameralle ”säädelkää mua perkele” ja ehdotti sitten ilmastoteoksi suihkuun kusemista. Absurdi lähestymistapa kuvaa hyvin kuluttaja–kansalaisen ristiriitaisuutta. Voimme vaatia kovempia toimia, mutta odotamme ilmastonmuutoksen ratkeavan itsestään ja ilmaiseksi, keltaisella suihkulla.

Tätä mielikuvaa ruokkii vihreiden ratkaisukeskeinen optimismi.

Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi ja vihreiden energiavision mukaan päästöjä pitää vähentää vuoteen 1990 verrattuna jopa 140 prosenttia.

Vähennyksen on oltava yli sata prosenttia, sillä päästöt kumuloituvat eli niiden lämmittävä vaikutus kestää pitkään. Toisin sanoen valtavan päästöleikkauksen lisäksi hiiltä on alettava imeä talteen ilmakehästä. Nettopäästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2020 ja päästöjen sen jälkeen puolittua joka vuosikymmen.

Valtava muutos on tehtävä kolmessakymmenessä vuodessa.
Matkalla kohti vaikeasti saavutettavaa määränpäätä elämä näyttää yllättäen muuttuvan mukavammaksi. Vihreiden visiossa voin pestä pyykkiä älykoneella, tehdä etätöitä ja toisaalta lentääkin, koska sen kasvua halutaan ainoastaan hillitä.

”Kuluttaminen muuttuu, kun jakamistalous yleistyy”, visio lupailee. Jos käyn töissä muualla, joku käyttää kotiani päivisin.

”Vuosi 2017 oli monin paikoin synkkä”, kirjoittaa Leo Stranius blogissaan, ”mutta toisaalta on syytä toivoon (...) päästöt vähenevät monin paikoin (...) kiertotalous etenee (...) vuodet 2016–2017 ovat olleet vain sivuaskelia laajemmassa kaaressa kohti parempaa”.

Optimismi auttaa suhtautumaan maailmaan huolimatta siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Kyynisesti ajatellen: jos et saavuta rimaa, laske sitä. Ainakin jotkut asiat menevät jonkin verran eteenpäin. Ilmastonmuutoksen hillintä ei sinänsä etene, mutta tietoisuus on kasvanut ja aurinkoenergian hinta pudonnut yli odotusten. Signaali on hyvä, kuuluvuus vain huono.

Energiajärjestö IEA kertoi tuoreessa raportissaan, että päästöt nousivat eniten Aasiassa. Kiina lisää aurinkoenergiaa häkellyttävän paljon, silti tämäkin tahti riitti kattamaan vain neljänneksen uudesta energiantarpeesta.

IEA:n mukaan uusiutuvien energianlähteiden pitäisi lisääntyä viisi kertaa nykyistä vauhtia nopeammin. Fossiilisten energianlähteiden osuus on edelleen kaikesta energian käytöstä 80 prosenttia. Osuus on sama kuin se oli 30 vuotta sitten.

Jos maailma ei kehity, voi kehittyä itse. Kun ihmiset summaavat vuoden lopuksi hyviä ja huonoja asioita, huonot asiat jäävät helposti henkilökohtaisen elämän saavutusten alle. On ratkaisukeskeistä optimismia puhua siitä, mikä toimii ja vaikuttaa omalla esimerkillään.

Omassa elämässään Leo Stranius tekee juuri niin kuin kuuluisi tehdä. Hänen henkilökohtainen hiilijalanjälkensä, 2 867 kiloa vuodessa, alittaa reilusti suomalaisen keskiarvon. Sitran kehittämä hiilijalanjäljen testi on tehty netissä yli 170 000 kertaa ja se antaa suomalaisen keskiarvoksi 7 500 kiloa. Vuonna 2050 meidän kaikkien pitäisi päästä alle Straniuksen kunnioitettavan lukeman.

Asun vuonna 1946 rakennetussa kerrostalossa. Tällaisia energialuokka E:n taloja ei saa enää rakentaa, mutta ei niitä ole pakko korjatakaan. Asumisen ja lentämisen vuoksi oma hiilijalanjälkeni paisuu 7 700:een kiloon, vaikka kuljen junalla ja pyörällä ja kierrätän tunnollisesti. Sitra on armollinen: olen testin mukaan ”laatutietoinen hemmottelija”. Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, voisin lentää Kanarialle Thaimaan sijaan, testi kehottaa.

Lennän Thaimaahan, koska siellä on halvempaa ja ruoka on parempaa.

Sama lempeys leimaa vihreiden suhdetta äänestäjiin. Arjen pienillä ja huomaamattomilla valinnoilla kansalaisten ajatellaan lähes itsestään liikkuvan kohti valoisaa tulevaisuutta.

Katastrofista puhujat saavat usein kuulla ruokkivansa alarmismia. Se tarkoittaa tarpeetonta tai perustelematonta pessimismiä tulevaisuudesta. Osa ilmastotutkijoista ajattelee, että on syytä välttää liian synkkää ennustamista, koska se lamaannuttaa politiikkaa.

Vihreät eivät innostu alarmismista. Eivät, vaikka tutkijoiden äänenpainot ovat vakavan varoittavia.

Estradi on tyhjentynyt ilmastojohtajista. Saksan Energiewenden seuraava askel, kivihiilestä luopuminen, odottaa sopivampaa aikaa.

Ongelman kokoon ja kiireellisyyteen riittävä poliittinen reaktio vaikuttaisi kaikkien elämään. Se veisi rahaa jostakin. Se estäisi joidenkin asioiden tekemisen ja tekisi toisista liian kalliita.

Se asettaisi tarpeettoman rajan lähemmäs sitä, mitä ihmiset pitävät tarpeellisena ja etenkin oikeutenaan.

Vihreiden varapuheenjohtaja Veli Liikanen piti puoluevaltuuskunnassa toukokuussa 2017 puheen Kaikki menee hyvin -otsikolla.

”Toivon, että uskallamme luvata, sillä politiikan polttoainetta on usko parempaan tulevaan.”

Liikanen siteerasi Mauno Koivistoa:

”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.”

Kirjailija Saci Lloyd kuvittelee teoksessa Carbon Diaries miten ankeaa teinityttö Lauran elämä olisi, jos Iso-Britannia olisi vuonna 2015 ottanut käyttöön hiilen sääntelyn. Kirja kuvaa vaihtoehtoista historiaa nykyiselle ilmastopolitiikalle.

”Hiilikortti saapui tänään”, alkaa kirjan takateksti ja se tarkoittaa, että “käyttäessäsi vuoden satsia, neliöt käyvät tyhjiin, kunnes pääset viimeiseen punaiseen ja sitten olet aivan yksin, nyyhkytät pimeydessä.”

Kirjallisesti keskinkertainen teos on tavoittanut ilmastonmuutokseen liittyvän pelon. Ilmastonmuutos uhkaa viedä pohjan liberalismilta eli siltä, että voimme ainakin teoriassa elää, miten haluamme. Tähän asti olen tehnyt nimenomaan ekologisia valintoja. Syönyt kasvisruokaa joskus, vaihtanut lamppuja ja kierrättänyt muovia.

Muutamassa vuosikymmenessä juuston syömisestä ja etelänlomista pitäisi tulla niin kalliita, että ne olisivat ulottumattomissani, etten voisi enää valita niitä.
Ilmaston kanssa on joka tapauksessa elettävä. Voimme vähentää päästöjä myös niin hitaasti ja myöhään, että valtavista ponnisteluista huolimatta elämä muuttuu huonommaksi.

Silloin viimeistään katoaa Liikasen kuvaama politiikan polttoaine, usko parempaan tulevaan.

Kysyn entiseltä mepiltä ja ympäristöministeriltä, vihreiden kansanedustaja Satu Hassilta, puhuuko vihreät nykyisin vähemmän ilmastonmuutoksesta. Hänestä näin ei ole. Media on alkanut huomata vihreiltä muitakin kannanottoja kuin ympäristöä koskevia. Toisaalta myös muut puolueet ovat alkaneet puhua aiheesta.

”Kymmenessä vuodessa kaikki vähänkään järkevät ihmiset on ymmärtäneet, että ilmastonmuutoksessa on tosi kyseessä. Mutta läheskään kaikki ei ole ymmärtäneet, kuinka kiire meillä on”, Hassi sanoo.

Hänestä keskustelu on ikivanha. Jo 1980-luvulla oli ihmisiä, joiden mielestä vihreiden ei olisi pitänyt puhua mistään muusta kuin ympäristöasioista.

Vihreiden omien selvitysten mukaan ympäristö on äänestäjän, jopa vihreän äänestäjän hyvä kakkonen. Vain harva äänestää pelkästään ympäristökysymysten perusteella. Sen edelle ajavat viime kunnallisvaaleissa nousseet teemat kuten koulutus, tasa-arvo, rasismin vastustaminen ja lapsiperheiden hyvinvointi.

Kuitenkin ympäristönsuojelu ja tasa-arvo kietoutuvat yhteen tavalla, jota Hassi tai kukaan muukaan ei halua lähteä selittämään.

Kansanedustaja Antero Vartia (vihr) puhuu ilmastonmuutoksesta ratkaisukeskeisesti, mutta ei kovin optimistisesti. Hän voi hyvin julistaa esimerkiksi paneelikeskustelussa, että leikimme parhaillaan ihmiskunnan olemassaolon kanssa. Politiikassa on hänestä kuitenkin pakko keskittyä siihen, miten asioita saa vietyä eteenpäin.

Vartia jäljittää ilmastopolitiikan ”paholaisen” yksityiskohtiin. Keinot ovat joko liian teknisiä tai ne kohdistuvat jonkun etuun. Politiikassa täytyy hänestä tehdä myös asioita, joista ihmiset eivät pidä. Ajatus ei vielä näy vihreiden visioissa.

Enemmistö suomalaisista ei pitäisi siitä, että energia kallistuu. Vain 13 prosenttia Energiateollisuuden viimevuotiseen kyselyyn vastanneista suomalaisista oli valmis vailla varauksia maksamaan ympäristöä säästävästä energiasta enemmän. 34 prosenttia oli jokseenkin valmis maksamaan lisää ympäristöhaittojen välttämiseksi.

Hanasaaren hiilivoimala sammuu viimeistään vuonna 2024. Energiayhtiö Helenin tehtäväksi jäi laskea korvaaville ratkaisuille hintalappu ja se päätyi ehdottamaan useita biovoimaloita. Jakamistalouden tapaan bioenergia saattaa ajaa päästöjä täysin väärään suuntaan. Tutkijoiden viesti on yksinkertaisesti ilmaistuna ikävä: puu sisältää hiiltä, joka palaessaan muodostaa hiilidioksidia.

EU:n komission ohjeissa lukee, että bioenergian päästöt ”katsotaan nollaksi”. Ei että ne ovat nolla. Jotkut ilmastovalinnat tehdään huonojen ja vähemmän huonojen tai kalliiden ja lyhytaikaisten välillä.

Kokoomuspoliitikko Kai Mykkänen kirjoitti vuonna 2015, että Helsinki tarvitsisi seitsenkertaisesti koko Suomen tuotannon verran puupellettejä, jos se yrittäisi korvata niillä kaiken hiilen.

Vihreät suhtautuu bioenergiaan skeptisesti. Silti etsiessäni viimeisimpiä tietoja korvaavasta suunnitelmasta törmään jonkinlaiseen hiljaisuuteen. Rahaa pitäisi laittaa maalämpöön ja rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen, ettei biomassaa tarvitse tuoda ulkomailta.

Aalto-yliopiston professori Peter Lund heitti Docventuresin ilmastonmuutosjaksossa arvion, jota en ole kuullut keltään poliitikolta: ilmastonmuutoksen järkevä hillitseminen maksaa euron päivässä per henkilö. Lund perusteli tätä Pariisin sopimuksen annetuilla sitoumuksilla. Ne sitoumukset eivät riitä kahden asteen alla pysymiseen.

Tiedän, että eksistentiaalisen ilmastouhan torjuminen maksaa. Mutta en suostu vasaroimaan säästöpossua siksi, että Suomi saa olla edelläkävijä jonkinlaisessa ilmastosankaruuden paraatissa. Kaikista ratkaisuista ei tule helppoja. Olisi älyllisesti palkitsevaa sanoa se ääneen.

Seuraavissa vaaleissa vihreät aikoo tarttua kunnolla yritystukiin ja etenkin ympäristölle haitallisiin tukiin. Jos emme vielä ole valmiita rangaistuksiin niin ainakaan päästöjen tuottamista ei pitäisi palkita. Yritystukiin puuttuminen edustaa vihreille mieluista win-win-tilannetta, jossa turhaan maksettava raha saadaan koulutuksen ja tutkimuksen käyttöön.

Me kaikki voimme maksaa vastuullisista valinnoista enemmän tai kuluttaa vähemmän. Politiikan kiistaton etu kulutusvalintoihin verrattuna on, että samalla vaivalla voi saada sata- tai tuhatkertaisen vaikutuksen.

Kun kyselen vihreiltä ilmastopolitiikasta, moni korostaa, että kulisseissa käydään kovia vääntöjä. Saavutukset eivät ehkä tunnu riittäviltä, mutta ilman vihreitä ei olisi tätäkään vähää. Nettiin striimatuista keskusteluista saa jonkinlaisen kuvan siitä, miten suhteettoman suuria lihaksia tarvitaan esimerkiksi yhteen kasvisruokapäivään tai Tampereen raitiovaunuun.

Ilmastoaktivisti ja tietokirjailija Bill McKibben kuvaa Rolling Stonen artikkelissaan ilmastonmuutoksen torjuntaa osuvasti. Se on vastarintaliike itseä vastaan. Vähän sama kuin orjuuden lakkauttamista olisivat ajaneet vain orjien omistajat.

Voisin heilua kyltin kanssa Senaatintorilla huutamassa, että minun pitää lopettaa kuluttaminen, lentäminen, autoilu ja suomalaisten ruokasuosikkien syönti.

Vastustan sitä, että elämäni on yltäkylläistä ja hyvää!

Hassi kehottaa katsomaan eduskunnan väittelyitä ilmastonmuutoksesta. Löydän hänen mukaansa vihreät aina siltä puolelta, joka vaatii tiukempaa ilmastopolitiikkaa. Tuskin löytäisin edes yhtään aktiivista vihreää, joka ei ymmärtäisi, että ”kaikki puolueen yhteiskunnalliset tavoitteet menevät vessasta alas, jos ilmastonmuutoksen annetaan kriisiytyä”.

Silti muut yhteiskunnalliset tavoitteet saavat nyt enemmän huomiota, koska ilmastonmuutos ei aiheuta ihmisissä vastakaikua. He eivät ymmärrettävästi halua vastustaa itseään.

Portugalissa joukko lapsia haluaa haastaa 47 valtiota oikeuteen vastaamaan riittämättömästä ilmastopolitiikasta. Mitättömän tuntuinen puoli astetta keskilämpötilassa vastaa ilmastomallissa 150 miljoonaa ihmistä, joiden elämän edellytykset loppuvat.

Kuten journalisti David Wallace-Wells asian makabeeristi ilmaisee, aiheuttaisimme kahden asteen lämpenemisellä 25 holokaustia ja se on tällä hetkellä tavoitteemme.

Kun vihreät kirjoittaa ilmastonmuutoksesta, sävy on vakava, mutta abstrakti. Me, hallitus tai ihmiskunta ei tee tarpeeksi. Tavoitteita ei saavuteta, niitä pitäisi sen sijaan kiristää ja kunnianhimoa lisätä.

Vihreät ei sano äänestäjälle älä lennä, tai että monet arjen pienet teot eivät ole suuria ilmaston näkökulmasta. On toki lohdullista, että minä olen vihreille aina ratkaisu, enkä koskaan tee mitään väärin.

Suihkuun pissatessa olen kuitenkin aloittanut surutyön tulevaisuuden Thaimaan matkojen vuoksi. Siltä varalta, että Nalle Puh löytää selkärangan ja keltainen suihku ei riitä.