Politiikka ja rock

5.1.2010

Rosa Meriläinen

Kun Kirsi Pihan johdolla aikoinaan eduskuntaan perustettiin rock-kerho, se aiheutti monissa piireissä tyrskähdyksiä: voiko olla olemassa paikkaa, joka olisi vähemmän rock kuin eduskunta – okei, ehkä se Matti Vanhasen omin käsin ilman lautoja Nurmijärvelle väsäämä mauttomuuden ylistys.

Rockia ovat tyypillisesti vieneet eteenpäin nuoret miehet. Minä pidän nuorista miehistä. Pidän heidän energiastaan ja itseluottamuksestaan, joka parhaimmillaan kanavoituu luomisvimmaan. Rokkikukot kuolevat tai kuihtuvat varhain. Harvasta bändistä tai artistista sanotaan, että kymmenes levy oli heidän parhaansa.

Politiikassa nuoret miehet tai nuoret ylipäänsä eivät vallankahvaan pääse. Ketään ei kiinnosta heidän energiansa. Politiikkaan ei näemmä kaivata luovuutta tai tuoreita visioita. Ehkä se on ihan hyväkin asia, sillä suuruudenhulluista luovista visioista ei ole politiikan puolella yleensä pelkkää hyvää seurannut.

Silti ajoittain vaikuttaa siltä, että jopa politiikkaan kaivattaisiin uudistumiskykyä, uusia kasvoja ja ideoita. Koska todellista valmiutta tähän ei ole, aie jää retorisiksi kiepautuksiksi.

Politiikassa nuoreksi naiseksi sanotaan keski-ikäistä perheenäitiä ja kaunottareksi tavallista naapurintätiä, mikäli tämä ei ole suorastaan obeesi. Nuoreksi mieheksi kelpaavat kaikki, jotka eivät hoipu kuudenkympin ja kuoleman välissä. Politiikassa menestyvätkin varmimmin ne, jotka syntyvät kuusikymppisinä.

En minä maan asioita heti rokkareidenkaan käsiin antaisi, vaikka on vaikea kuvitella, miten kansainvälinen politiikka voisi ainakaan nykyistä huonommissa käsissä olla – nyt en siis puhu vain kotimaisista poliitikoista, vaan ihan koko pallon tulevaisuudesta.

Visioita maapallosta minä kuitenkin kaipaisin. Kaipaan uskallusta haaveilla ja kykyä kertoa se puhuttelevalla tavalla. Ymmärrän toki pienten askeleiden merkityksen ja lainsäädännöllisten prosessien hitauden, mutta haluan tietää, kuinka kaunis on se virvatuli, jota näillä askeleilla tavoitellaan.

Tweet