Odotuksia

20.11.2009

Elina Hirvonen

Tiedättekö tunteen, kun huomaa odottaneensa jotakin kauan, lähes tiedostamatta? Ja kun tajuaa, että se mitä on odottanut ei koskaan tapahdu? Vaikka Suurta Keskustelua vaikeiden sukulaisten kanssa, tai, että vihdoinkin olisi aikaa tehdä asiat, jotka aina ajattelee tekevänsä sitten, kun on aikaa?

Tajusin juuri, että olen monen henkilökohtaisen odotuksen lisäksi odottanut kaiken järjen vastaisesti kahta suurta uudistusta sosiaaliturvaan.

Toinen on, että hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita muokattaisiin vastaamaan pätkätyösukupolven tarpeita. Uskoin, että se on vain ajan kysymys. Että ensin muuttui työelämä, ja moni sanoi, että sen pitikin muuttua. Että yhteiskunta säilyy dynaamisena vain, jos ihmiset sopeutuvat siihen että pitkät työurat hupenevat harvojen herkuksi, ja eri tavoin epätyypillisistä työsuhteista tulee tavallinen tarina.

Kun yksi ja toinen poliitikko ja elinkeinoelämän johtaja vakuutti julkisuudessa miten hyvä asia työelämän murros on minä, helposti höynäytettävä, menin lankaan. Silmät kirkkaina uskoin, että kun vallanpitäjät vakuuttavasti pyytävät ihmisiä ”joustamaan” yhteisen hyvän nimissä, niin myös hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita muokataan huomioimaan ”joustavat työntekijät”.

Toinen pöhkönä odottamani uudistus on ollut, että suomalainen perusturva vihdoin nousisisi tasolle, jolla voi elää. Ihan totta. Ajattelin, että uutiset leipäjonoista, lapsiköyhyydestä ja siitä miten perusturvalla ennen eli, nykyään ei, herättäisivät ihmisten oikeudentunnon. Että ei sentään. Kaveria ei jätetä.

Nyt kun sosiaaliturvan uudistusta salaisessa linnakkeessaan pohtineen Sata-komitean työ on vihdoin päättymässä minäkin, helposti höynäytettävä ja hitaasti oppiva, olen vihdoin tajunnut: kumpikaan uudistuksista ei tapahdu. Ei sinne päinkään.

Ei tietenkään, sanoisi joku terävämpi. Ei niin kauan kuin vallan kahvaa vääntävät etujärjestöt, joiden yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden taju ei koskaan ulotu omaa jäsenkuntaa kauemmas ja puolueet, joiden näkökyky riittää juuri seuraaviin vaaleihin.

No, elämä on oppimista. Nyt tiedän, että: sukulaisten kesken ei koskaan käydä Suuria Keskusteluja. Riittävästi aikaa saa vain, jos tekee vähemmän töitä. Ajatuksia epätyypilliset työt huomioivasta sosiaaliturvasta nähdään myös jatkossa Osmo Soininvaaran kolumneissa, mutta ne eivät koskaan muutu päätöksiksi.

Ja, perusturva ei parane. Siitä saa kiittää osittain SAK:ta, joka kytki työmarkkinatuen noston ansiosidonnaisen turvan parantamiseen tavalla, jonka härskiydestä puuttui vain, että he olisivat lähettäneet perusturvalla kitkuttaville paketin kakkaa.

Mutta sen sentään tiesin jo aiemmin: heikoimpien puolustaminen ei koskaan ole ollut SAK:n juttu. Harmi vaan, että se ei taida olla kenenkään muunkaan juttu.

Tweet