Fille de joie

30.3.2010

Lotta Backlund

Viime viikolla uutisoitiin, että jopa 60 prosenttia ranskalaisista haluaisi laillistaa bordellit. Bordellit olivat laillisia Ranskassa vielä 1940-luvulla, ja nyt niiden laillistamista on esittänyt yksi parlamentin naisedustajista.

Suomessakin keskustellaan silloin tällöin prostituution laillistamisesta. Silloin haastatellaan tutkija Anna Kontulaa, joka puolustaa seksityöläisten oikeuksia ja haluaa laillistaa prostituution.

Ihmisten voi olla vaikea käsittää yhtälöä: nämä naiset eivät näekään kaikkia prostituoituja uhreina.

Kerroin taannoin ystävilleni illallispöydässä, että haastattelin kerran Anna Kontulaa televisioon. Saman aamun lehtilööpissä luki, että Helsingissä on luksusprostituoituja ja luksusbordelleja.

Haastattelussa kysyin Kontultalta, mikä on luksusprostituoidun ja tavallisen katuhuoran ero. Hän kieltäytyi vastaamasta, jos aioin käyttää tuollaisia sanoja. Sain luvan siivota suuni poliittisesti korrektimmaksi.

Tämä johdatti seurueemme keskustelemaan siitä, pitäisikö yhteiskunnan kokonaan pyrkiä eroon prostituutiosta (hilpeä aihe päivälliskutsuilla, eikö totta?).

Kysymys on mielestäni hullusti aseteltu. Ensimmäinen tehtävähän olisi pyrkiä kokonaan eroon prostituutiosta, joka perustuu pakkoon ja ihmiskauppaan – ja ottaa sitten puheeksi ylellisyysongelmat, kuten suomalaisprostituoidut, jotka eivät saa verovähentää päiväkahvijuhlamokkaansa.

Jos nyt kuitenkin jokin kanta on pakko valita, niin sanon kyllä; yhteiskunnan pitäisi pyrkiä eroon prostituutiosta.

Pohjaan mielipiteeni siihen, että minun arvomaailmaani kuuluu vahva halu asua maailmassa, jossa ei ole hyväksyttävää ostaa ja myydä ihmistä noin intiimien rajapintojen sisällä. Enemmän mielipide johtuu oikeuskäsityksestäni kuin feministi-identiteetistäni.

On saivartelua ja ongelman vääristelyä tuoda suomalaiset vapaaehtoiset seksityöläiset prostituutiokeskustelun keskiöön. Ne muutamat, jotka todellakin toteuttavat itseään olemalla prostituoituja, eivät ole ne, joihin yhteiskunnallisen keskustelun pitää keskittyä.

Sehän on vähän sama kuin jos huumerikollisuuskeskustelussa otettaisiin keskiöön ne keskiluokkaiset, työssäkäyvät ihmiset, jotka kerran vuodessa polttavat jointin omassa kodissaan.

Huoraaminen taitaa kuitenkin olla hyvin harvalle mieluinen valinta. Sitä tehdään pakon edessä tai pakotettuna, usein ihmiskaupan uhrina vieraassa maassa.

Mutta toisaalta: En minä mikään onnellisuusauktoriteetti ole. Kuka minä olen sanomaan, ettei joku aidosti halua myydä tavaraansa elääkseen? Ehkä niin voi haluta, ja se voi tehdä onnelliseksi.

Tweet