Auttamisen ongelma

27.5.2008

Frank Johansson

Burmaan iskenyt hirmumyrsky Nargis on taas tuonut eteemme moniulotteisen auttamisen ongelman. Toistaiseksi tiedämme vain, että myrsky on tuhonnut kaupunkeja ja kyliä ja että apu ei tavoita suistoalueen satojatuhansia kodittomiksi jääneitä.

Arviot kuolleista kasvavat päivä päivältä.

Mediassa apujärjestöt, jotka ovat toimittajien pääasiallinen lähde, kilpailevat varoittamalla, miten isoksi katastrofi vielä kasvaa, ja hakevat samalla, niin toimituksellisen aineiston osana kuin maksetuin ilmoituksin, lahjoituksia.

Sekä toimittajat että järjestöt hyötyvät symbioosista.

Kun avunantajat pääsevät paikalle, saanemme riipaisevia kuvia, joissa pääosissa ovat aikamme laupiaat samarialaiset, eli valkoiset sairaanhoitajat. Sivuosissa nähdään kärsiviä nimettömiä massoja ja epäinhimillisiä sotilaita, jotka ovat estäneet avun perille pääsyn.

Tässä tiivistetysti humanitaarisen avun tarinan kolme ihmiskuvaa: länsimaalainen sankari, ja meille vieraiksi jäävät etelän uhrit ja etelän pahat. Me identifioidumme sankariin ja vihaamme pahan ruumiillistamia kenraaleja.

Samalla säälimme tahdottomaksi biologiseksi elämäksi kutistuneita uhreja. Liian helposti unohdamme, että vain itsemme luoman tarinan rakenne on mahdollistanut toisten vierauden ja oman sankaruutemme.

Kuva on pelottava ilmentymä kolonialismista meidän jokaisen sisällä. Se toistaa omaa ylemmyyttämme ja vieraiden kyvyttömyyttä itse järjestää asiansa kuntoon. Oli sitten kyseessä Burman tulvat tai Darfurin sota.

Pahimmillaan median tarina on puhdasta sosiaalipornoa, johon reagoimme hakemalla synninpäästöä lahjoittamalla järjestöille rahaa.

Muutaman viikon jälkeen kuitenkin unohdamme Burman ja muutaman kuukauden kuluttua saamme eteemme toisen katastrofin, johon ehkä herkistymme tai sitten emme.

Lopputuloksena todennäköisesti kyynisyytemme kasvaa ja myötätuntomme käy vain heikommaksi. Samalla käsityksemme oman yhteiskuntamme erinomaisuudesta vahvistuu.

Humanitaarinen tarina on medialle ja järjestöille sopiva keksitty sankaritaru, joka ei paljasta avun takana olevia moraalifilosofisia, poliittisia ja oikeudellisia dilemmoja.

Se esittää avun antamisen neutraalina teknisenä prosessina ja unohtaa usein katastrofien taustalla olevat laajemmat rakenteelliset ongelmat, kuten esimerkiksi maailmantalouden epätasa-arvoisuuden tai ilmastonmuutoksen.

Se ei myöskään kerro, että apu on valtavaa bisnestä.

Tuore kansainvälinen tutkimus arvioi, että kansainvälisten yksityisten apujärjestöjen yhteenlaskettu vuosibudjetti pyörii noin kymmenessä miljardissa dollarissa.

Tweet