Ympyrä sulkeutuu

26.8.2010

Kaisa ja Christoffer Leka

26.8. Olikohan se aurinko, joka meidät villitsi eilen pyöräilemään ennätysvauhtia, vaikka tien mutkitellessa saimme välillä puskea aika reippaaseen sivutuuleenkin? Vaikka aamu oli kirpeä, siniselle taivaalle kiivennyt aurinko lämmitti nopeasti pyöräilijät niin, että saimme pian pysähtyä keventämään vaatetusta.

Keskinopeutemme kiipesi kahdenkympin paikkeille, kun tähän asti olimme Islannissa enimmäkseen taivaltaneet 15 kilometriä tunnissa.

Seuraamamme ykköstie sukeltaa Reykjavikin pohjoispuolella merenalaiseen tunneliin, joka sattuu olemaan se ainoa islantilainen tunneli, jossa pyöräily on kielletty. Olimme pohtineet eri vaihtoehtoja: matkustaa loppumatka bussilla, ottaa taksi tunnelin läpi, kiertää ylimääräiset 45 kilometriä vuonon ympäri…

Tunnelin suuta lähestyessämme meillä ei oikein ollut selvää suunnitelmaa, mutta koska kello oli vasta yksi päätimme kuitenkin mennä katsomaan sitä.

Ja kuinkas kävikään, kun olimme puolisen tuntia heilutelleet ohiajaville autoille valkoinen pakettiauto pysähtyi ja poimi meidät kyytiin. Hetkeä myöhemmin olimme kuusi kilometriä pitkän tunnelin eteläpäässä ja kiipesimme taas pyörien päälle.

Mielessämme monta päivää kiertäneen tunnelin päihittäminen sai meidät polkemaan hysteerisen kikatuksen säestämänä kilometrikaupalla. Ja äkkiä tiekylteissä luki Reykjavik C. Reykjavikin keskusta!

Rullasimme epäuskoisina eteenpäin kaupungin maamerkin Hallgrimskirkjan tornin kasvaessa silmiemme edessä. Toinen kyltti kertoi meille poistuneemme nyt ykköstieltä, mutta haikeille jäähyväisille ei ollut aikaa pujotellessamme nelikaistaiseksi muuttuneella tiellä islantilaisten jättiläisautojen välissä.

Hetken epäröityämme löysimme keskustaan ja hyppäsimme pois pyöriltä saman kasvisravintolan edessä, jossa lähtiessämme tankkasimme matkaa varten.

Totta se on: Islanti on nyt kierretty!

Yliannostus märkää

24.8. “Mutta eikö olisi paljon siistimpää nukkua joka yö teltassa?” kysyi Lekan veli puhelimessa kuultuaan meidän yöpyneen välillä retkeilymajassa.

Onhan telttailu huoletonta ja halpaa, ja sopii hyvin pyöräreissun spontaaniin luonteeseen, mutta useamman sadepäivän jälkeen lämpimän huoneen houkutus on kuitenkin meille ollut vastustamaton.

Ulkoteltta kun on hyvälläkin säällä tippunut joka aamu vettä – lieneekö sumua, kastetta vai yöpyjien hengityksestä tiivistynyttä kosteutta – ja teltan kattoon illalla optimistisesti ripustetut märät paidat ovat tuntuneet aamulla entistäkin märemmiltä.

Suurin osa pyörämatkailijoista näyttää silti suosivan telttailua, olemme tavanneet jokaisella leirintäalueella ainakin yhden fillaristin, jonka kanssa olemme saaneet vaihtaa kokemuksia. Ehkäpä karaistuneemmat matkalaiset vain kiskovat aamulla päälleen kylmännahkeat vaatteet, vetävät märät kengät jalkaansa ja polkaisevat tiehensä?

Liikkeellä pysyessään kyllä pysyy lämpimänäkin, paitsi jos ulkona on kovin kylmä ja vaatteet läpimärät. Mistä palataankin alkuperäiseen ongelmaamme: miten kuivattaa aivan läpimärät vaatteet ilman lämmintä patteria?

Minkälainen on sitten pyöräilijän unelmamajapaikka sadepäivän jälkeen? Saebergin retkeilymaja, josta tänä aamuna lähdimme liikkeelle upeassa vuonomaisemassa, hipoi kyllä täydellisyyttä. Hinta oli edullinen, keittiö iso sekä puhdas, ja illan päätteeksi saimme pulahtaa “hot pottiin”.

Islantilaiset ovat keksineet nerokkaan tavan hyödyntää maan sisältä pulppuavaa lämmintä vettä: melkein jokaisessa kylässä ja paremmissa majapaikoissa on pieni ulkoilmauima-allas, jonka vesi on 38-40-asteista. Siinä hetken lilluttuaan pyöräilijä unohtaa päivällä kokemansa vilun ja ylämäet. Ja aamulla jatketaan taas!

Syksyn merkkejä

22.8. Tänään näimme ensimmäistä kertaa sääkartassa lumihiutaleen kuvan, onneksi ei rannikolla, jota ykköstie enimmäkseen seurailee, vaan sisämaassa.

Onkohan se ensimmäisiä syksyn merkkejä, vai pelkästään Islannin epävakaan sään uusin temppu? Parin viime päivän kova pohjoistuuli, joka on piiskannut jääkylmää vettä kasvoillemme ja jäähdyttänyt lämpötilan viiden asteen kieppeille, on kyllä suomalaisesta tuntunut kovin syksyiseltä.

Mutta kuka tietää, ehkä huomenna aurinko taas ilmestyy meille ja pääsemme ensimmäistä kertaa pyöräilemään t-paidoissa. Islannin säässä kaikki on mahdollista.

Mitä olisikaan pyöräreissu ilman koko omaisuuden kastelevia sadekuuroja ja kovaa vastatuulta, joiden pohjalta syntyneitä sankaritarinoita on oivaa muistella seuraavana talvena kuumien kaakaomukien äärellä?

“Muistatko sen yhden päivän, kun tuuli 30 metriä sekunnissa?”

“Niin ja rakeet olivat nyrkinkokoisia.”

“Sormet olivat niin kohmeessa, että jouduin vaihtamaan pyörän renkaan hampaillani.”

“Ja tiessä oli niin suuria kuoppia, että niihin olisi voinut vaikka traktori pudota.”

Olemme saavuttaneet reissumme pohjoisimman pisteen, Blönduósin kaupungin harmaana raivoavan Atlantin laidalla. Tästä tie jatkuu etelään päin, ja ehkäpä lämpötilakin vielä kiipeää kymmenen asteen paremmalle puolelle. Ja jos ei kiipeä, niin sinnittelemme silti eteenpäin – matkatarinathan kasvavat siitä vain paremmiksi!

Tweet