Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Vihreät, vasemmisto ja Sgt Pepper
Mikael Ahlfors
Puolueidensa aivot. Vihreiden Jukka Relander ja demarien Esa Suominen pohtivat blogissa politiikkaa ja politiikan ilmiöitä eduskuntavaalien lähestyessä.
7.10.2010
Esa Suominen nostaa edellisessä kirjoituksessaan esiin vihreiden perussuomalaisille esittämän haasteen. Haasteen mielekkyydestä voi toki olla montaa mieltä, kuten Suominen onkin, mutta hänen kriittinen huomionsa menee silti vähän ohi. Kyse ei ole savuverhosta, jolla peiteltäisiin hallitustaipaleella kärsittyjä tappioita.
Vihreissä ollaan sitä mieltä, että jokaisen vastuuntuntoisen poliittisen puolueen täytyy hyvin täsmällisesti irtisanoutua rasismista, xenofobiasta ja ennakkoluulojen lietsonnasta.
Niiden muokkaamassa ilmapiirissä henkinen elintilamme kaventuu, ja etnisten vähemmistöjen todennäköisyys kohdata avointa rasismia omassa arjessaan kasvaa. Suvaitsevassa yhteiskunnassa myös vähemmistöihin kuulumattomat ihmiset ovat vapaampia. Jonkun kannattaisi muuten vinkata tästä valkoisten heteromiesten alakulttuuriin kuuluville.
Poliittisilta toimijoilta tarvittaisiin arvojohtajuutta. Valitettavasti rohkeus ei vain useimmilla riitä, vaan – kuten Suominen jokseenkin eksplisiittisesti toteaa – mieluummin suometutaan jonnekin rasistisen ääripään ja maltillisen enemmistön puolivälin liepeille. Tätä pitäisi varmaan alkaa kutsua perussuomettumiseksi.
Jos Vihreitä haluaisi kritisoida osuvammin, kannattaisi vähän penkoa arkistoja, varsinkin sitä kritiikkiä, jota 1970-luvun vasemmistolaiset liikkeet esittivät 1960-luvun kulttuuriradikaaleista.
Se, mitä 1960-luvulla pidettiin äärivasemmistolaisena, tuomittiin myöhemmin kapitalismia palvelleeksi kuluttajien vapausliikkeeksi. Seksuaaliradikalismi, vapaa kasvatus ja pasifismi - nämä olivat 1960-luvun tärkeimmät teemat - olivat halun vapautusliikkeitä ja juuri samainen halu on kulutusyhteiskunnan tärkein käyttövoima.
Nykyisen puoluekentän voi pitkälti jakaa kahteen leiriin suhteessa 1960-luvun vapautuksen perintöön. Yhdysvalloissa demokraatteja ja republikaaneja erottava keskeisin jakolinja kulkee Beatlesin Sgt Pepperin julkaisun kohdalla. Republikaania on kaikki ennen sitä, demokraattia taas kaikki sen jälkeen.
George Bush muuten totesi tämän vaalikampanjassaankin. Suomessa ennen-puolueeseen kuuluvat persut ja kristilliset, jälkeen taas vihreät ja vasemmistoliitto. Suurien puolueiden kohdalla jakolinja on sisäinen.
Monessa suhteessa juuri vihreät edustavat selkeimmin 1960-luvun kulttuuriradikaalia perintöä. Hyvässä ja joskus pahassakin. Hyvässä sikäli, että 1960-luvulla keksitty vähemmistönäkökulma elää. Siis se, että katsotaan keskelle reunoilta, ylhäälle alhaalta ja hegemoniaa marginaalista. Pahassa sikäli, että yksilöitä ja vähemmistöjä vapautettaessa itse systeemi saattaa unohtua.
Yhteiskuntaa pitäisi pystyä tarkastelemaan myös kokonaisuutena. Tällä en tarkoita teollisen vasemmiston järjestelmäfetisismiä, vaan perustavaa analyysia yhteiskunnan eri voimakentistä sekä poliittista ohjelmaa, joka tavoittelisi niiden välistä humaania tasapainoa.
Olisi aivan perusteltua pyrkiä haastamaan vihreitä tällä kentällä. Oikeastaan se olisi pelkästään positiivista, pakottaessaan arvioimaan yhteiskunnallisia kokonaisuuksia perhehtyneemmin ja syvällisemmin.
Haastajaa ei vain kuulu. Poliittisen vasemmiston keskittyessä työväenliikkeen historiallisten saavutusten vartiointiin poliittinen aloite on siirtynyt oikeistolle. Tätä pidän kaikkea muuta kuin hyvänä asiana.
Itse asiassa vihreiden perustulomalli on ainoa ei-oikeistolainen yhteiskunnallinen avaus, joka on nähty sitten muurien murtumisen. Pidän sitä edelleen ajankohtaisena: on mielekkäämpää tukea ihmisiä alhaalta, kun systeemiä ylhäältä.
Kannattaa muuten kuunnella:
”It was twenty years ago today,
Sgt. Pepper taught the band to play
They've been going in and out of style
But they're guaranteed to raise a smile.
So may I introduce to you
The act you've known for all these years,
Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band.
We're Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band”
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
