Tietoyhteiskuntakupla puhkesi

31.3.2011

Jyrki Kasvi

Virallisesti Suomi on edelleen tietoyhteiskuntakehityksen edelläkävijä maailmassa. Tietoyhteiskuntastrategioissa hehkutetaan Suomen erinomaisuutta, vaikka todellisuudessa Suomen kehitys pysähtyi jo 1990/2000-lukujen vaihteessa.

Vaikka kansainväliset vertailut mittaavat eri asioita, on kuvaavaa, että vielä vuonna 2003 Suomi oli World Economic Forumin tietotekniikkavertailun ykkönen, mutta YK:n vuoden 2010 e-government -vertailussa Suomi sijoittui sijalle 19. Vuonna 2008 sijoitus oli vielä 15.

Vain Suomen koulutusjärjestelmä pitää Suomen YK:n vertailussa edes top-20-listalla. Suomi sijoittui human capital -asteikolla sijalle kaksi, mutta online-palveluissa sijaluku oli 32. ja sähköisessä osallistumisessa 30. Esimerkiksi Mongoliassa, Egyptissä ja Kazakstaissa on paremmat sähköiset palvelut kuin meillä Suomessa.

Me suomalaiset unohduimme 1990-luvun lopulla paistattelemaan omassa erinomaisuudessamme, emmekä huomanneet, kun muut maat kirivät meistä ohi.

Syntipukkeja on helppo löytää: hallintosiilojen heikko yhteistyö (sähköinen tunnistaminen), konsensuksen odottaminen kun pitäisi tehdä päätöksiä (mobiili maksaminen), poliittisesti vaikeiden kysymysten välttely (ipTV), liian hidas lainsäädäntöprosessi (modeemikaappauslaki), teleoperaattoreiden hintakilpailu tuotteilla ja palveluilla kilpailemisen asemesta, innovointia haittaava julkinen tuotekehitysrahoitus...

Tärkein ongelma on kuitenkin asenne, haluttomuus tarttua uusiin mahdollisuuksiin, nälän puuttuminen. Me emme edes yritä valloittaa maailmaa samaan aikaan kun ruotsalaiset ja virolaiset yritykset luovat uusia palveluita ja liiketoimintamalleja. Eihän suomalaisilla nettikaupoilla ole edes englanninkielisiä sivuja! Sähköisillä markkinoilla ei ole kotimarkkinoita.

Tietotekniikkaa ja tietoyhteiskuntaa ei nähdä Suomessa poliittisina, yhteiskuntaa muuttavina kysymyksinä. Vaaliohjelmista saa suurennuslasilla etsiä poliittisia kantoja siitä, mihin suuntaan Suomea pitäisi rakentaa. Kyse on kuitenkin yhtä merkittävistä yhteiskunnallisista päätöksistä kuin rautatieverkon rakentaminen tai työeläkejärjestelmän luominen.

Ensi vaalikaudella on päätettävä esimerkiksi Yleisradion rahoituksesta, ipTV:n pelisäännöistä, julkisten tietovarantojen avaamisesta, digitaalisesta huoltovarmuudesta ja maanpuolustuksesta, laakaistastrategian toteutustavasta, identiteettivarkauksien estämisestä, sähköisten palveluiden esteettömyydestä, tekijänoikeuksien uudistamisesta...

Kuinka monta tietoyhteiskuntapoliittista kysymystä on nähty vaalitenteissä? A-studion netti-illastakin oli rajattu eduskuntavaaliehdokkaat pois, vaikka keskustalussa käsiteltiin nimenomaan poliittisia kysymyksiä.

Suomi on hukannut etumatkansa, mutta määrätietoisella politiikalla Suomi voi vielä palata tietoyhteiskuntakehityksen top-10-listalle. To-do-lista on pitkä, ulottuen valtionhallinnon it-johtamisen vahvistamisesta tietotekniikan integroimiseen koulujen arkeen ja julkisten palveluiden tarjoamiseen ensisijaisesti sähköisinä eikä päinvastoin.

Parhaatkaan digitaaliagendat eivät kuitenkaan riitä, jos valtakunnan poliittinen johto ei ole sitoutunut ja näytä omalla toiminnallaan esimerkkiä. Maan korkeimman vallankäyttäjän, eduskunnan on digitalisoitava oma toimintansa ennen kuin se voi vaatia sitä muilta. Huojuvat paperipinot eivät sovi maailman johtavan tietoyhteiskunnan parlamentin arvovallalle ;)

Kirjoittaja on kansanedustaja ja vihreiden ehdokas ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Tweet