Terveisiä eräästä perhehelvetistä

7.7.2011

Saija Räsänen

Myönnetään: olen välillä vähän mummo. Tykkään muun muassa kuunnella Yleä aamuisin syödessäni aamupalaa, availlessani sälekaihtimia, heräillessäni. Päivitän mieltäni unista uutisiin.

Vuosi sitten kesällä hampaita pestessäni eetteristä kaikui näyttelijä Peter Franzenin rauhallinen, matala ääni. Hän luki esikoisromaaniaan Tumman veden päällä. En kuunnellut lukudraamaa säännöllisesti, mutta pidin siitä silti. Tuntui siltä, ettei juonella ollut niin väliä: pystyin aina solahtamaan pikkupojan maailmaan.

Päätin lukea kirjan. Tulivat pakolliset opiskeluopukset ja kylmän talven uutuuskirjat. Unohdin Franzenin. Kunnes törmäsin Tummaan veteen Akateemisen kirjakaupan alessa toissa päivänä.

Avasin kirjan, nostin jalat pöydälle, mutustelin pähkinöitä. Unohduin vahingossa työpaikalle kolmeksi ylimääräiseksi tunniksi. Sama kai se, missä lukee, jos kirja imee mukaansa. Upposin tumman veden alle.

Franzenilla on hämmästyttävä kyky sukeltaa lapsen näkövinkkeliin. Kyse on kirkkaista välähdyksistä, novellimaisista luvuista, joista kuitenkin yhdessä rakentuu ehyt kasvutarina.

Kirja on kuin kaleidoskooppi; lukemattomien havaintojen, yksityiskohtien juhlaa. Tuoksuja, makuja, salaa kuunneltuja ääniä suljetun oven takaa.

Eniten ihailen vilpittömyyttä. Lapsen maailmassa aikuiset ovat idoleja, kunnes itse tyhmyyksissään särkevät sädekehänsä. Eikä se sitten olekaan mikään pikkujuttu.

Terävistä havainnoista Franzen rakentaa aidon uhkan tunteen. Lukija tuntee Peten hädän, kun isän raskaat askelet narskuvat lumella tai äidin ääni on niin paksu, ettei sanoja erota kunnolla.

Riipaisevaa ja samalla lohdullista on toivon ja luottamuksen sitkeä luonne. Ne kasvavat uudelleen käsittämättömän monta kertaa. Raivottavan monta kertaa; tulee mieleen, että aikuiset eivät ansaitsisi loputtomasti anteeksiantoja.

Kerronta pikku-Peten näkökulmasta muistuttaa, että lapsi ymmärtää enemmän kuin aikuiset luulevat. Ei ehkä loogisella päättelykyvyllään, mutta aisteillaan. Pete ei käsitä, miksi isä osoittaa äitiä haulikolla, mutta tuntee pahoinvoinnin kehossaan.

Tumman veden päällä pärskii onneksi myös ilo. Lapsena elämä on niin jännää: onneen riittävät uusi polkuauto tai köllöttely vanhempien kanssa peiton alla lauantaiaamuna.

Kirja muuten muutti suhtautumiseni äänikirjoihin. Tähän saakka en ole osannut niitä kuunnella, mutta taidanpa muuttaa tapani. Franzen kun osasi loihtia Kemin murteeseen soinnin ja rytmin, joita en lukiessani tavoittanut.

Peter Franzen: Tumman veden päällä. Tammi 2010. 320 s.

Lue myös nämä kasvukertomukset

• Taina Latvala: Arvostelukappale. Suorapuheisia, ironiaan taittuvia novelleja isänsä liian aikaisin menettäneen nuoren naisen suusta. WSOY 2007. 189 s.
• Bo Carpelan: Lapsuus. Lyyrinen kerronta avaa lapsen silmin näkymän 1930-luvun Helsinkiin: hiljaisille kaduille, orastavaan sodan uhkaan. Otava 2008, 237 s.

Tweet