Poliittinen parkour

8.6.2010

Rosa Meriläinen

Haarohyppelijän poliittinen parkour, josta tuleva vuoden lehtikuva napsaistiin, on saanut minut muistelemaan omia katoamistemppujani.

Joskus sitä on tullut oltua sekä pienemmissä että isommissa skandaaleissa siinä tilanteessa, että valmiudet ja vietti kohdata mediaa ovat olleet heikkoja. Pääsääntöisestihän poliitikot, toisin kuin viihdejulkkikset, eivät voi kieltäytyä haastatteluista.

Niinpä olen nuorena poliitikkona käyttänyt hyväkseni Jarmo Korhosen perunakellaria, jossa ei ole puhelinyhteyttä.

Suomalaisilla politiikan toimittajilla ei pääsääntöisesti ole mukanaan paparazzeja. Kuvajournalistit tapaavat olla ammattiylpeää ja kunniallista väkeä.

Yhtä kuvaajakaveriani toinen iltapäivälehdistä kyseli kerran väijymään Urpo Lahtisen leskeä. Kuvaaja oli luonnollisesti kieltäytynyt ja tarina kertoo, että lehdellä oli vaikeuksia löytää ketään tähän tehtävään.

Useita politiikan toimittajia skandaalinkäryinen tekeminen nyppii. Yksikin puolituttu toimittaja kerran varoitti, missä kohtaa Tampereen asemaa kuvaaja väijyy, jotta osasin kävellä toista kautta.

Niinpä katoamistemput yleensä onnistuvat ilman parkouria. Kyse on ajoituksesta. Toimittajat ja kuvaajat liikkuvat laumoissa ja harvoin kovin aikaisin. Myös useammista isoista rakennuksista on olemassa useita poistumisteitä.

Eduskunnan avustajakunnassa on riittänyt osaamista esitellä minulle Jäätteenmäenkäytävä, jota pitkin pääsee suoraan työhuonesiivestä maanalaista reittiä eduskunnan kirjastoon. Siellä ei tunnetusti ole koskaan yhtään tiedonjanoista toimittajaa nähty.

Kerran olen livahtanut aivan tietämättäni. Saavuin niin sanotun huumekohun jälkeen eduskuntaryhmän kesäkokoukseen tapojeni mukaan hyvissä ajoin, parin kollegan kanssa käsikynkkää höpötellen. Paikalla oli saapumistamme kuvaamassa Ylen uutiset, joka ajoikin rainan kuvituskuvana pääuutisissa eetteriin.

Mattimyöhäiset räkälehdet taas nillittivät seuraavana päivänä, miten olin tehnyt katoamistempun ja lymyillyt.

Uutispätkän nähneitä väite luonnollisesti hihitytti. Koska poistuin kokouksesta eri ovesta kuin toimittajat arvasivat, oli yksi heistä kysynyt ihan tosissaan eduskuntaryhmän pääsihteeri Tiina Kiviseltä, olinko karannut ikkunasta. Ilmeisesti Haaro aidan yli hypellessään toteutti vain maan tapaa.

Kepulaisille on ollut tosiaan helppo nauraa. Voimme olla nyt varmoja, että jos he järjestäisivät vihreiden tapaan omat olympialaisensa, aitahyppy olisi yksi lajeista.

Mutta vakavampi minä välillä kysyy, mitä tämä kertoo kepulaisten johtajan Matti Vanhasen johtajantaidoista. Vielä vakavampi minä kysyy, että mitä väliä.

No eihän sillä ole maailman kannalta oikeastaan mitään merkitystä, että Matti Vanhanen ei käytännössä johda puoluettaan.

Puoluedemokratian kannalta se on tietysti vähän surullista, mutta rehellinen ja realistinen politiikan havainnoitsija voi jälleen kerran todeta, että tosiaan on mahdollista, ettei puolueen puheenjohtaja kuulu puolueen sisäpiiriin.

En tiedä Matti Vanhasen tulevaisuudensuunnitelmista, mutta sen sanon vinkkinä, ettei häntä näiden näyttöjen perusteella kannata valita mihinkään sellaiseen puljuun johtajaksi, jossa tarvitaan keulakuvan sijasta ammattijohtajaa.

Tweet