Merkkipäivillä

12.1.2012

Sammeli Heikkinen

Kun saa lapsen, osan seurauksista on hämärästi ennakoinut, osaa ei yhtään.

Siinä kolmen vuoden tienoilla jälkikasvulla alkaa olla omia kavereita. Ja näitä kavereita pygmit sitten kutsuvat kursailematta synttäreilleen.

Otetaanpa viime sunnuntai. Muksun päiväkotikaverilla oli merkkipäivä. Kymmenkunta enimmäkseen viisi–kuusi-vuotiasta juoksi sokerisäväreissä pitkin lattiaa ja seiniä.

Me aikuiset istuimme omassa pöydässämme ja joimme kahvia. Ja pakko on aina jotain sanoakin. Mykkä toisen naaman tuijottaminen sopii nyrkkeilymatsin punnitukseen, ei pohjimmiltaan ystävällismieliseen tapaamiseen.

Näin päädyin keskustelemaan niistä tavallisista: säästä, putkiremontista ja tietenkin lapsista.

Ei pidä ymmärtää väärin: oli ihan mukavaa. On vain hämmentävää, että yllättäen jää omassa yksityiselämässään statistiksi, jonka puherooli on lyhyt ja yhdentekevä.

Toimittaja Jani Kaaro arvioi hiljan Hesariin kirjoittamassaan kolumnissa, että olemme siirtyneet neontokratiaan. Siis yhteiskuntaan, jossa lasta jumaloidaan.

Jos jossain, niin lastensynttäreillä lapset ovat vallan kahvassa. Aikuisen osa on seurata katseella ja toivoa, että se sitten aikanaan ilman isompaa tappelua lähtee kotiin.

Eikä siinä mitään, kuka tahansa saa olla muutaman tunnin diktaattorina. Mutta ei koko ajan. Se ei tee hyvää, lapsellekaan.

Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.

Tweet