Lihaton tammikuu

4.1.2011

Rosa Meriläinen

Kerrankin lankeemuksesta on jotain iloa: voin osallistua Lihaton tammikuu -kampanjaan. Kasvissyöjähän viettää lihatonta koko ajan. Ei absolutistikaan voi ylpeillä viettävänsä tipatonta tammikuuta.

Silloin kun aikoinaan ryhdyin kasvissyöjäksi murehdin, että kuka nyt tukee ostopäätöksillään luomulihantuotantoa, jos kaikki eettisvastuulliset henkilöt jättävät lihan kokonaan pois.

Huoli ei ollut erityisen aiheellinen, sillä enpä ole nyt retkahdettuanikaan ostanut juuri muuta luomulihaa kuin perkeleellisen kallista luomuparmankinkkua, josta tyhmempikin tajuaa, ettei tästä sikahintaisesta tyhjiöpakatusta raadosta ole ratkaisuksi tehomaatalouden ongelmiin.

Massojen ratkaisujen on pakko olla massamittakaavassa.

En tiedä, onko tipattomalla tammikuulla instituutiona aitoa kansanterveydellistä merkitystä, mutta toivon kovasti sen rinnalle synnytettävästä lihattomasta tammikuusta tulevan vastaavanlainen instituutio. Ne, joille alkoholi on ongelma, viettäköön tipatonta.

Me, jotka säännöllisesti retkahdamme kuolleiden eläinten syöntiin, lihaton tammikuu vie ruokavaliotamme edes himpun verran parempaan suuntaan.

Lihattomassa tammikuussa on kampanjana yksi ällistyttävä piirre. Sitä ei ole käynnistänyt mikään marginaaliskiukkuinen kansalaisjärjestö, vaan takana ovat mitä virallisimmat, tylsimmät ja vähäedistyksellisimmät tahot, kuten Tampereen kaupunki. Se saa rahoituksensa EU:n aluekehitysrahastolta ja Pirkanmaan liitolta.

Sinänsä kivaa, että maakuntaliiton rahaa käytetään edes välillä johonkin sellaiseen, jonka koen merkitykselliseksi. Yleisesti ottaenhan olen sitä mieltä, että maakuntaliitoilta pitäisi vetää kaikki valtiollinen rahoitus pois.

Jos ne tuottaisivat aidosti lisäarvoa maakunnalleen, alueen kunnat olisivat siitä valmiit maksamaan. Loppuisi se turhanaikainen neliväriesitetehtailu, joka on muutenkin pompöösien viranomaistahojen varojen surullisin hukkaputki.

Lihattoman tammikuunkin takana on kuitenkin myös sitä itteensä eli viranomaisten diibadaabaa, joka näyttää varmaan kivalta tekstiltä projektitukihakemuksissa ja toimintakertomuksissa, mutta millä tuskin on mitään tekemistä elävän elämän todellisuuden kanssa.

Vai löytyykö todella tamperelaisesta mielenmaisemasta todellinen kaikupohja tämän Ilmankos -nimisen ilmaston puolesta toimivan viranomaishankkeen kanssa siten, että projektin mainostama "myönteinen me-henki, vuorovaikutus ja uudet ympäristöystävällisemmän arjen taidot ja ideat" muodostuvat osaksi naapurustoni elämää?

Jos yritän olla optimisti, niin toivottavasti lihattomasta tammikuusta tulee jotain, mistä pirkanmaalaiset voivat olla ylpeitä: me aloitimme tämän, me vietämme sitä ahkerimmin.

Kirjoittaja on entinen vihreä kansanedustaja, joka puraisee blogissaan päivänpolitiikkaa kerran viikossa.

Tweet