Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Kuvataidetta idiooteille
28.10.2010
”En seuraa ollenkaan nykytaidetta, se on niin rasittavaa. Kaikki on yhtä helvetin teoriaa ja käsitetaidetta, enää ei vain voi ihailla esteettisesti kaunista teosta”, huokaisi taidehistoriaa opiskellut ystäväni.
En aivan allekirjoita väitettä, mutta kieltämättä koen itseni usein tyhmäksi taideteosten äärellä. Riittämättömyyden tunne on seurausta kuvataidepiireissä vallalla olevasta ”subjektiivisen tulkinnan” pakosta. Taiteilija ei halua selittää tarkoitusperiään, ettei vahingossakaan vaikuttaisi ihmisen taide-elämykseen.
Se on sääli, sillä monille käynti galleriassa on vähän kuin katselisi kiinalaista elokuvaa ilman tekstitystä. Juonen suuret linjat aukenevat, mutta nyansseja on kielitaidottoman mahdoton tavoittaa.
Jos taiteilijat uskaltaisivat avata tarkoitusperiään tekstin muodossa, teokset avautuisivat katsojille moniulotteisemmin. Ja nyt en puhu siitä kammottavasta taidejargonista, josta Helsingin Sanomatkin ansiokkaasti kirjoitti.
Paulo Coelhon valheellisen lyyrisyyden sijaan taiteilijoiden tulisi ottaa mallia Kari Hotakaisesta. Kun lauseista on poistettu turhanaikainen sokeri, päästään asian ytimeen.
Jos taiteilija kertoisi yksinkertaisin päälausein, miksi hän on maalannut juuri tämän taulun, kuvataiteen ympäriltä hälvenisi mystisyys ja vaikeaselkoisuus. Näin kokonaisvaltainen taide-elämys suotaisiin meille idiooteillekin.
Sitä eivät galleristit ja kuvataiteilijat kuitenkaan taida haluta.
Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
