Kauhun tasapaino takaa Ylen riippumattomuuden

23.3.2011

Petteri Järvinen

Edellisessä kirjoituksessaan Jyrki Kasvi perusteli, miksi Ylen pitää olla vapaa, taloudellisesti ja poliittisesti riippumaton media. Mutta onko se?

Pitäisikö uskoa, että 40 vuoden ajan Ylen toimitusjohtajaksi valittiin sattumalta yhden ja saman puolueen miehiä? Oliko vain sattumaa, että sarjan viimeinen, viime vuonna tehtäviä vaihtanut Mikael Jungner siirtyi Yleisradiosta juuri samaisen puolueen, sdp:n, puoluesihteeriksi?

En usko. Politiikka on aina ohjannut vahvasti Ylen toimintaa. Erityisen selvästi se näkyi 1970-luvulla, jolloin Ylellä oli merkittävä rooli yhteiskunnallisena kasvattajana. Joukkotiedotus oli vahva ase, joka haluttiin pitää poliitikkojen ohjauksessa. Legendaariset 1970-luvun radio-ohjelmat, kuten Neuvostoliiton oloja ihailevasti kuvannut Näin naapurissa, kuulostavat tänään suorastaan koomisilta.

Ajatus siitä, että Ylen pitäisi pyrkiä puolueettomuuteen, on syntynyt vasta 2000-luvulla mediakentän kaupallistumisen seurauksena. Kun tv- ja radiokanavia on liki rajattomasti, Yleä ei enää voi ohjata poliittisin perustein. Mutta vanhat tavat kuolevat hitaasti: poliitikkojen mielestä Yle kuuluu heille.

"Yle on edelleen eduskunnan radio", sanoi Markku Laukkanen joutuessaan eroamaan hallintoneuvoston puheenjohtajan paikalta lokakuussa 2004. Yhdessä sdp:n Jouni Backmanin kanssa he olivat etsineet uutta toimitusjohtajaa ja "löytäneet" – kuinka ollakaan – Jouni Backmanin. Maailma oli kuitenkin muuttunut niin paljon, ettei Laukkasen ja Backmanin löytö enää kelvannut edes kansanedustajille.

Laukkasen kommenttia olisi voinut pitää henkilökohtaisena mielipiteenä, mutta vuosi sitten maaliskuussa Eero Heinäluoma vahvisti omistussuhteen lähes samoilla sanoilla: "Yleisradio ei ole hallituksen radio vaan eduskunnan radio".

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Vaikka Yle on virallisesti itsenäinen ja riippumaton, eduskunta myöntää sille toimiluvan ja hallintoneuvoston kautta poliitikot valvovat toimilupaehtojen täyttymistä. Hallintoneuvosto koostuu 19 kansanedustajasta ja kahdesta henkilökunnan edustajasta.

Yle on kaupallistuneessa mediakentässä ainoa taho, jota poliitikot voivat edes epäsuorasti ohjailla. Siitä mahdollisuudesta he haluavat myös pitää kiinni.

Uuden rahoitusmallin on perustuttava laitteen omistamisen sijaan kansalaisten maksukykyyn. Kutsuttiin järjestelyä millä nimellä tahansa, kyse on käytännössä verosta. Oleellista ei ole maksun nimi vaan se, kuka määrää maksun suuruuden ja vaikuttaa sitä kautta Ylen budjettiin.

Ellei asiaa jätetä täysin markkinavoimien armoille (maksa jos katsot -periaate), päättäjä on jatkossakin eduskunta tai valtioneuvosto. Kyse ei voi olla nykyiseen tapaan automaatista, jossa maksutulo nousee joka vuosi riippumatta siitä, mitä mediakentän toimintaympäristössä tapahtuu. Mikään toimija ei voi olla niin itsenäinen, että olisi täysin irrallaan yhteiskunnan ja talouden muutoksista.

On vaikea kuvitella, että puolueiden suoranainen sananvalta Ylen sisältöihin palaisi rahoitustavan muuttuessa. Unkarin Fidesz-puolueen esimerkki ei ole kovin relevantti, sillä maan kiistelty medialaki koskee kaikkia joukkoviestimiä aina internetiä myöten.

Paras tae Ylen tulevalle riippumattomuudelle on riittävä määrä kaupallisia kilpailijoita. Ne pitävät huolen siitä, että katsojat vaihtavat kanavaa, mikäli Ylen ohjelmat käyvät liian puolueellisiksi. Katsojien häviäminen ja sitä kautta tapahtuva vaikutusvallan menettäminen ei olisi poliitikkojen oman edun mukaista, joten kauhun tasapaino varmistaa myös Ylen vapauden ja riippumattomuuden.

Kirjoittaja on kokoomuksen ehdokas eduskuntavaaleissa.

Tweet