Eläkeikä ja vaikeat valinnat

20.9.2010

Esa Suominen

Jukka Relander jatkoi viime kirjoituksessaan analyysia Lipposen hallitusten perinnöstä sekä uusliberalismista yhteiskuntapolitiikassa.

Myös historiasta voidaan puhua, mutta keskustelun viemiseksi konkretiaan ja tähän päivään on aiheellista arvioida millaiset asiat tällä hetkellä ovat pinnalla ja olisiko niistä valottamaan sitä, mitkä liikkeet itse asiassa ratsastavat symbolisella välttämättömyyspuheella ja mitkä taas eivät. Esimerkkinä toimikoon eläkeikä.

Sdp teki eduskuntaryhmänsä kesäkokouksessa kolme sitoumusta tulevalle vaalikaudelle. Jos demarit ovat hallituksessa, pääomatuloveroa korotetaan, työllisyysmäärärahoja nostetaan eikä eläkkeisiin tehdä leikkauksia. Tämä sisältää ajatuksen siitä, että eläkeiän joustava alaraja pysyy 63 vuodessa. Sitoumukset ovat keskeinen osa sdp:n vaaleissa tarjoamaa vaihtoehtoa.

Eläkeikälinjaus sai julkisuudessa huomattavaa huomiota. Poliittiset vastustajat – ja osa pääkirjoitustoimittajista, katsoi sdp:n maalaavan itseään nurkkaan tai sitten väittivät linjauksen olevan taloudellisesti vastuuton. Myös vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki ryntäsi arvostelemaan sdp:n eläkenäkemyksiä osana laajempaa Helsingin Sanomissa julkaistua päällekarkaustaan.

Miksi sdp katsoo eläkeiän noston olevan tarpeeton toimenpide?

Eläkeiän mekaanista nostoa ajavat tahot ovat huolestuneita julkisen talouden kestävyydestä ja vaativat työurien pidentämistä. He ovat tavoitteiltaan oikeassa. Talouden vahvistaminen myös työtä lisäämällä on välttämätöntä, mikäli haluamme kehittää yhteisten hyvinvointipalveluiden laatua ja saatavuutta, kehittää sosiaaliturvaa jne. Eläkeiän alarajan nosto ei kuitenkaan tuo uutta työtä.

Suomessa ei ole, joitain poikkeusaloja lukuun ottamatta, merkittävää työvoimapulaa. Pullonkauloja ja kohtaanto-ongelmia löytyy, mutta suurin ongelma suomalaisilla työmarkkinoilla on pula työstä. Edelleen vailla työtä on miltei 300 000 suomalaista.

Erityisesti pitkäaikaistyöttömyys kasvaa, ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun lamavuosien.  Tämä reservi on tällä hetkellä käyttämättä. Oleellisin asia, epäilemättä myös työministeripuolueen kannalta, on miettiä keinoja miten nämä ihmiset saataisiin kiinnittymään uudelleen työmarkkinoille ja tuottavaan työhön.

Työttömyyden ohella ongelmia tuottavat ennenaikaiset eläköitymiset. Tällä hetkellä Suomessa jäädään tällä hetkellä eläkkeelle alle 60-vuotiaina. Työterveyslaitoksen Guy Ahosen mukaan ennenaikaiset eläkkeet aiheuttavat vuositasolla tappiot, jotka vastaavat jopa puolta valtion budjetista.

Haasteeksi siis nousee ennen muuta työssäolovuosien lisääminen niiden ihmisten osalta, jotka lähestyvät eläkeikää. Erityishuomio kiinnittyy nuoriin työkyvyttömyyseläkeläisiin, joiden määrä on ollut selkeässä nousussa. Tämä taas on työelämän laatu- ja hyvinvointikysymys.

On siis selvää, että julkisen talouden kannalta tärkeintä on lisätä työtä ja parantaa työssä jaksamista. Kumpaan näistä ongelmista eläkeiän alarajan nosto tarjoaa vastauksen? Ei kumpaankaan.

Matematiikan lisäksi on mietittävä myös sitä, keiden kannalta nosto olisi erityisen ongelmallinen? Vastaus: raskasta fyysistä työtä tekevien ihmisten kuten hoitajien, rakennusmiesten tai pelastuspalveluiden henkilökunnan, jotka jo nyt joutuvat jäämään muita useammin aikaisille työkyvyttömyyseläkkeille. Se, ettei tälle panna julkisessa keskustelussa minkäänlaista painoarvoa kertoo siitä, miten erkaantuneita iän nostoa ajavat tai ymmärtävät poliittiset toimijat ovat tavallisista työntekijöistä.

Myös periaatteellinen näkökulma on tärkeä. Tuleeko työntekijöitä kannustaa tarjoamalla ennen kaikkea keppiä vai sittenkin porkkanaa? Vuonna 2005, laajalla yhteistyöllä tehty malli antaa superkarttumineen kannusteen jatkaa työuraa 63 vuoden jälkeen. 63 vuotta on myös ikärajana korkeampi kuin Ruotsissa tai Norjassa. Ja katso: malli toimii, sillä, eläkkeelle siirtymisikä on ollut nopeassa nousussa.

Eläkkeiden osalta mekaaniset pakot ovat tehottomia julkilausutun tavoitteen saavuttamisessa. Siksi iän noston esilläpito liittyy vain symboliikkaan. Korottamislinja edustaa juuri sellaista uusliberaalia ajattelua, jossa talouden ”välttämättömyyksistä” johdetaan työntekijään kohdistuvia pakkoja, huolimatta siitä, etteivät ne ratkaise itse ongelmaa.

Tätä sdp yhdessä palkansaajaliikkeen kanssa vastustaa, mutta nähtäväksi jää miten muut yhteiskunnalliset liikkeet itsensä asemoivat.

Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö.

Tweet