Asenteet ruokkivat Nato-vastaisuutta

28.3.2014

Marcus Walsh

Venäjän kehitys pakottaa suomalaiset perimmäisten kysymysten äärelle.

Kasvoin 1980-luvun ydinaseiden vastaisten rauhanmarssien keskellä. Isäni ihaili aikoinaan Bertrand Russellia, minä sittemmin Tarja Cronbergia. Olin vuosia luonnonsuojelutyön ammattilainen ja vihreät on ainoa puolue, jota voin kuvitella äänestäväni.

Olen kuitenkin pitkään ollut Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja.

Puolustuspolitiikka on vihreille (ja eräille muillekin puolueille) kova pähkinä, kuin ilmastonmuutoksen kohtaaminen oikeistolle. Vain ennakkotoimilla voidaan yrittää ehkäistä vaarallisimpien vaihtoehtojen toteutuminen, mutta nämä vaatisivat uhrauksia ja myönnytyksiä, joita ei olla valmiita tekemään. Kuten ilmastoasioissa, tyytyä vain toivomaan parasta on kuitenkin potentiaalisesti tuhoisaa.

Natoa vastustetaan Suomessa pääasiassa kahdesta hyvin erilaisesta syystä: uhosta tai vakaumuksesta. Ensimmäistä, irrationaalista uskoa maamme puolustuksen yliluonnollisiin kykyihin selviytyä ilman ulkopuolista apua, ei vihreissä juuri kohtaa.

Vakaumuksellista Nato-vastustusta sen sijaan on paljon, joista seuraavat alatyypit lienevät yleisimmät:

1. ”USA tappaa enemmän ihmisiä kuin Venäjä; maa pursuaa vastenmielistä militarismia, eikä sen kanssa pidä lähteä sotilasliittoihin.”

2. ”Suomen pidättäytyminen sotilasliittojen ulkopuolella tyynnyttää Venäjää ja antaa meille mahdollisuuksia toimia globaaleina rauhanvälittäjinä.”

3. ”Vihreyteen kuuluu Mahatma Gandhin hengessä aseistakieltäytyminen ja armeijasta luopuminen.”
 
Ensimmäinen argumentti heijastaa (aivan oikeutettua) pettymystä USA:n kehitykseen, mutta myös olematonta Venäjän tuntemusta. Idealisoitu Venäjä ja demonisoitu Länsi on perin huono lähtökohta rationaalisille puolustusvalinnoille. USA ja Länsi-Eurooppa ovat puutteineenkin valovuosia avoimempia ja rehellisempiä yhteiskuntia kuin Venäjä, joka päivä päivältä palaa poliittisesti kohti Neuvostoliittoa.

Itä-Euroopan kansojen valinta oli selvä, kun heille koitti mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntajärjestelmäänsä muutama vuosikymmen sitten. On yhtä lailla selvää, että yhteiskunnan kipeästi tarvitsema ympäristönsuojelukehitys voi tapahtua vain vapaan tiedonvälityksen ja rehellisten vaalien vallitessa.

Mitä tulee argumenttiin numero kaksi, tunnetuimpia maailman rauhanvälittäjämaita ja Nobelin rauhanpalkinnon jakaja – Norja – on Naton jäsen. Suomen ylivoimaisesti kuuluisin globaali rauhanvälittäjä Martti Ahtisaari on avoimesti Suomen Nato-jäsenyyden kannalla.

Ei ole ristiriitaa turvata maansa rajat ja työskennellä samalla rauhan puolesta. On mahdollista, että vasta Naton jäsenenä Suomi voisi uskottavasti liennyttää esimerkiksi entisen niin sanotun itäblokin EU-maiden ja Venäjän välisiä epäluuloja.

Kolmas argumentti on sinänsä vastaansanomaton. Loppuun asti vietynä se edellyttää luopumista koko puolustusbudjetistamme. Jos maantieteellinen asemamme olisi vaikkapa Irlannin kaltainen, moni voisi sitä kannattaakin.

Kun Mainilan laukaukset kajahtivat 1939, konsensus oli kuitenkin puolustustaistelun eikä toisen posken kääntämisen kannalla. Silloinkin selvisimme lopulta vain ulkopuolisella avulla. Baltian maat eivät selvinneet ja maksoivat siitä hirvittävän hinnan.

Mainilan toistumisen riskit voidaan minimoida vain rauhan aikana; jos konfliktit joskus eskaloituvat, on myöhäistä. Kysymys ei ole siitä, muodostaako Venäjä juuri nyt Suomelle uhan vaan eri kehityssuuntausten todennäköisyyksistä ja vaikeimpaan valmistautumisesta.

Ukraina osoittaa, miten nopeasti poliittinen tilanne voi muuttua sekä miten vähän Venäjän yksinvaltiaat jälleen välittävät maailman mielipiteistä. Kielimuuri puolestaan estää suomalaisia tajuamasta, miten nopeasti ihmisoikeus- ja demokratiatilanne Venäjällä heikkenee. Usko Suomen puolueettomuusjulistuksen tarjoamaan pysyvään suojaan on naiivia toiveajattelua.

Nato-vastaisuutta ruokkii paitsi sinisilmäisyys ehkä eniten pelko, että jäsenyys lietsoisi Venäjän hyökkäysaikeita, aivan kuten Ukrainan hallituksen kääntyminen länteen on johtanut Krimin valloitukseen.

Venäjän Nato-huoliin tulee vastata kulttuurivaihdon ja kaupallisen yhteistyön lisäämisellä laajalla rintamalla – jäsenyytemme ei saa johtaa yleisen venäläisvastaisuuden lisääntymiseen. Päinvastoin, Nato-jäsenyys antaisi meille toivottavasti poliittista itsevarmuutta kohdata Venäjä monella rauhantyön rintamalla aiempaa tasavertaisimpina.

Kirjoittajan perheessä on irlantilaisia, suomalaisia ja ukrainalaisia. Hän on asunut USA:ssa kaksi vuotta.

Tweet