Anarkisti = känninen riehuja?

12.12.2014

Vesa Sisättö

Kukapa ei olisi viehättynyt anarkismista nuoruudessaan! Muistan itse, kuinka anarkismi oli aatteellisesti houkuttelevaa parikymppisenä 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Se tarjosi yksinkertaisen vastauksen monimutkaisiin poliittisiin ongelmiin.

Kylmän sodan viimeisinä vuosina maailma oli edelleen jakautunut sosialistiseen ja kapitalistiseen blokkiin. Reaalisosialismin kaikki houkuttelevuus oli kuitenkin kadonnut. Pientä jäärien joukkoa lukuun ottamatta laitavasemmallakin alettiin olla sitä mieltä, että itäblokin maat eivät olleet se luvattu onnela.

Anarkismi oli radikaali vaihtoehto, jolla saattoi vastustaa sekä kapitalismia että neuvostotyylistä kommunismia. Se oli myös sen verran utopistista, ettei ollut pelkoa joutua miettimään, miten anarkistinen yhteiskunta toimisi.

Anarkistit tekivät tuohon aikaan kovasti töitä imagonsa kiillottamiseksi. He yrittivät selittää, että anarkismi oli kaikkea muuta kuin pommien heittämistä tai paikkojen hajottamista. Väkivalta oli pilannut aatteen maineen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, joten 1980-luvun anarkistit korostivat pasifismiaan.

Itsenäisyyspäivän rähinät tänä ja viime vuonna ovat taas tehokkaasti yhdistäneet anarkismin ja ilkivallan. Anarkistit itsekin valittavat paradoksiaan: jos he eivät hajota paikkoja, heitä ei kuunnella. Kun he hajottavat paikkoja, puhutaan vain siitä ilkivallasta. Jokin anarkistien yhtälössä ei tunnu toimivan.

Itsenäisyyspäivän rähisemisestä tulee helposti traditio, joka houkuttelee paikalle yhä enemmän pelkkiä riehujia. Vuosituhannen taitteessa itsenäisyyspäivän Kuokkavierasjuhla-protestien järjestäjät tekivät viisaasti, kun päättivät lopettaa koko tapahtuman vuonna 2003. Näin rähinäkierre katkesi.

Anarkistien ja muiden radikaalien ilkivaltaisen maineen puhdistamiseen voi mennä taas vuosikymmeniä. Nyt näissä piireissä pyörivät voivat miettiä, onko heillä halua ilkivallan vastustamiseen. Toinen tie voi johtaa ilkivallasta väkivaltaan.

anarkismi 

Tweet