Ja niin kuoli rakkaus

8.7.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

“Missä olet, muru?”

”Kahvilassa, katselen futismatsia.”

”Koska tulet kotiin?”

”Ei hätää, en aio olla myöhään. Tulen heti kun ottelu päättyy.”

(Viimeinen viesti Facebookista klo 23.59)

Tämä oli viimeinen viestinvaihto terrorismin uhriksi joutuneen Adilin ja hänen kihlattunsa välillä.

Häävalmistelut olivat vielä kesken, kun kuolema päätti erottaa Adilin morsiamestaan. Adil oli hankkinut töitä tienatakseen rahaa naimisiinmenoa varten. Morsian ei tiennyt joutuvansa leskeksi ennen kuin ehtisi naimisiin miehen kanssa, jota oli rakastanut salaa kaksi vuotta ja julkisesti helmikuusta lähtien, jolloin Adil oli kosinut häntä virallisesti.

Rakkaussuhde ehti nähdä päivänvaloa vain muutaman kuukauden ajan. Kuolematon rakkaus haudattiin elävältä. Äkkiarvaamatta Adil jätti maallisen elämän, varoittamatta riehaantuneet liekit ahmivat hänet. Hän ei päässyt pakoon ja joutui kuolemaan ennen omia vanhempiaan. Ja morsiantaan, joka lähes järkensä menettäneenä valittaa nyt:

”Minun ei annettu avata arkkua, että saisin nähdä rakkaani kasvot! Minun ei annettu hengittää sinun läsnäoloasi vielä viimeistä kertaa! Minun ei annettu syleillä sinua ennen kuin joudut maan syliin! Olen kateellinen maan povelle, joka riisti sinut minulta, silmäteräni!

Rintaani repii, sydäntäni korventaa sammumaton tuli. Minulle sanottiin, ettei Adil kuole. Sanokaa minulle, ettei se ole Adil! Minähän olin hänen kanssaan vielä hetki sitten! Vilkutin hänelle, ja hän kysyi, miksi vain vilkutan enkä syleile ja suutele! Aivan kuin hän olisi sydämessään tiennyt, että näen hänet viimeistä kertaa. Viimeinen suudelma, viimeinen halaus.

Miten voit kuolla ja jättää minut? Lupasit olla omanani, lupasit ettei meitä erota mikään muu kuin kuolema. Kuolemasi tuli niin aikaisin, Adil. Tuli ja nappasi sinut. Riisti sinut pois yhteisestä unelmastamme, särki minut, tuhosi minut. Miksei se ottanut mieluummin minua? Miksei se ottanut minua mukaasi?

Voi Adil-kulta, lähtösi puhalsi elämänliekkini sammuksiin. Sydämeni harmaantui, selkäni painui kumaraan. Olit polkuni valo!”

Näin itki kuollutta rakastaan Adilin morsian Facebook-päivityksessä. Hän ei ollut uskoa, että Adil on kuollut, vaan lähti koluamaan sairaaloita siinä toivossa, että Keski-Irakissa Najafissa haudattu ruumis ei olisikaan Adilin.

Hän etsi pienintäkin toivonsäiettä, lupauksenpuolikasta, edes vaikka valhetta. Kun ystävättäret esittivät hänelle osanottonsa, hän vastasi: ”Ei, ei se ollut Adil, hän ei ole kuollut, minä tunnen että hän on elossa, ja löydän hänet varmasti!”

Vaivannäkö oli turhaa. Najafin hautausmaassa lepäsi kuin lepäsikin Adilin hiiltynyt ruumis, vaikka morsian ei suostunutkaan uskomaan Adilin kuolemaa todeksi. Peruuttamattomasti. Hänen lastensa isä kuoli ennen kuin ehti panna lapsia alulle. Esikoisen nimi oli jo valittu yhdessä, mutta morsian ei saanutkaan lasta kohdussa kantaakseen.

Heillä oli suuret unelmat ja vielä suurempi rakkaus, mutta he unohtivat, että Irakissa unelmointi on kielletty. Kotimaassani unelmat on kahlehdittu ja kammitsoitu. Unelmien kohtalo tiedetään. Turha unelmoida, sillä Irak on kirottu, sitä asuu paha henki, joka rakastaa kuolemaa ja mässäilee verellä.

Tällaiseen tarinaan joutuivat sankareiksi vasten tahtoaan Adil, hänen morsiamensa ja ties montako muuta nuorta iskussa, joiden uhriluku on noussut satoihin. Ja moneltako on kuolemien seurauksena sammunut unelma?

Moniko oli menossa naimisiin heti ramadanin jälkeen mutta saikin hääpuvun sijaan ylleen käärinliinan? Moniko morsian joutuu kärsimään mykkänä, kun ei pysty huutamaan ja itkemään ja suremaan rakastettuaan? Moniko morsian joutuu tukahduttamaan kyyneleensä ja kärsimyksensä? Moniko morsian kuolee salaa sata kuolemaa eikä uskalla jakaa tuskaansa kenenkään kanssa, kun iskussa kuollut nuorukainen rakasti häntä salaa ja vei rakkauden hautaansa?

Morsian ei voi muuta kuin rukoilla vainajan puolesta ja tuntea kuolleen rakastettunsa sielun väkevän läsnäolon.

Tämä tarina on tosi, Bagdadin arkea, eikä mikään oma sepitelmäni. En kirjoittanut sitä kalastellakseni tykkäyksiä, vaan koska minulla on koko ajan pala kurkussa.

Jokainen kuolee joskus, mutta jäljelle jää niin paljon rakkautta ja kipeitä muistoja. Täytyy kai rukoilla, että Adilin morsian onnistuisi pyyhkimään pois mielestään rakkaimpaansa liittyvät muistot...