Avaimet koossa, enää yksi puuttuu

8.8.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

On kuin palaisin yhdeksäntoista vuotta ajassa taaksepäin ensimmäiseen koulupäivääni. Pursuin intoa, koska koulun aloittaminen oli unelmieni täyttymys, portti oikeaan elämään, johtolanka joka kuljettaisi minut valoon.

Siellä oppisin olemaan niin kuin äiti: väittelisin ystävättärieni kanssa kaikista elämän asioista, tietäisin kaikesta jotakin. Siihen minä tähtäsin.

Koulumuistot palautuivat mieleeni, kun olin ensimmäistä päivää suomenkurssilla, jonne taannoin ilmoittauduin.

Kielitaidon puute on minulle ainoa täysipainoisen elämän este tässä maassa. Talvipäivän lyhyyteen ja kesäpäivän pituuteen olen jo sopeutunut; oikeastaan vuodenaikojen vaihtelu alkaa tuntua aika ihanalta. Alussa se sai hermoni kiristelemään, mutta nyt se on jo tuttua, mukavaakin. On niin jännää, kun keskellä yötä ei olekaan pilkkopimeää. Ihanaa, aivan lumoudun!

Tapakulttuurista ja yhteiskunnasta taas olen oppinut uskomattoman paljon, kun olen nyt saanut kuulua suomalaiseen perheeseen. Olen päässyt hyvin jyvälle täkäläisestä elämästä, ihmisten luonteesta ja mieltymyksistä.

Kokonaisvaltaisesta kotoutumisesta on siis puuttunut enää kielitaito.

Ensimmäisenä opiskelupäivänä lähdin bussilla Helsinkiin. Hermoja kiristi. En tiedä, miksi minua jännitti, vaikka halusin ehdottomasti päästä oppimaan suomea. Kurssille ilmoittautuminen oli oma valintani.

Onneksi ei tarvinnut olla yksin, kun mukana oli rakas ystävä. Opiskelupaikkaan saavuttuamme kysyimme vastaanotosta, missä luokassa alkeiskurssi järjestetään. Meidät ohjattiin toiseen kerrokseen.

Siitä se piina sitten alkoi. Miten sitä herran tähden ikinä oppii lausumaan näitä pisteellisiä vokaaleja? Kysyin opettajalta, mikä ero on pisteellisillä ja pisteettömillä. Hän intti, että nehän lausutaan ihan eri tavalla, mutta minusta taas ne kuulostivat aivan samalta.

Ihan totta, en kuullut minkäänlaista eroa. Ja sama juttu o:n ja u:n kanssa: ne tulevat sanassa peräkkäin milloin missäkin järjestyksessä, ja kaikki kuulostaa minusta silti ihan samalta.

Onko vika kuulossa vai ymmärryksessä?

Kärsimys alkoi käydä sietämättömäksi. Opettaja puhui vain suomea, ja minä ymmärsin häntä vain muutaman eleen perusteella. Joskus hän turvautui englantiin, mutta silloin molemmat putosivat kärryiltä.

Hauska kyllä, olin oppinut paljon sanoja majoitusperheeni arkielämän tilanteissa. Kurssitoverini luulivatkin, että pärjään suomeksi hyvin ja että minun kuuluisi olla korkeamman tason kurssilla!

Kurssilla opiskeltiin suomea kolmen viikon ajan neljä tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa. Lopputenttejä oli kaksi, ja pääsin molemmista läpi. En nyt aivan loistavin arvosanoin, mutteivät ne penkin allekaan menneet.

Tässä eräänä päivänä minulle paljastui, että suomea pidetään yhtenä maailman vaikeimmista kielistä. Perhanan Google, kun et läväyttänyt sitä tietoa silmieni eteen punaisella lihavoidulla tekstillä ennen kuin valitsin kohdemaakseni Suomen!

Ennen kielikurssia kuvittelin, että opin suomen alle viidessä vuodessa, mutta nyt olen vakuuttunut, etteivät ne viisi vuotta riitä alkuunkaan.