Köyhyys on sitä, että terapia täytyy lopettaa, kun ei ole varaa matkustaa sinne.

6.10.2017

Milo Toivonen

Kirjoittaja on 29-vuotias peligraafikko ja Helsingin vihreä aktiivi.

Suomalainen köyhyys on sitä, että kun on käyttänyt vuosia samoja kenkiä, täytyy joka kerta ovesta ulos mennessä toivoa, että kengätpohjat eivät juuri tänään lopullisesti hajoaisi. Sitä, että pyykkiä pestäessä joutuu pelkäämään, onko tämä on se kerta kun toinenkin pesukoneen kannen sarana hajoaa, ja koko talous leviää pesuveden mukana. Sitä, että voi elää kolmekymppiseksi ilman, että koskaan on käynyt ulkomailla, ilman että koskaan on käynyt ruokakaupassa laskematta rahoja, ilman että koskaan on käynyt parturissa.

Köyhyys on arjen turvan puutetta, tyhjä säästöpossu yllättävän menon kohdatessa.

Mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen katoaminen aiheuttaa myös velkavankeutta, ulosottoa, ja jäykkien yhteiskunnallisten rakenteiden rattaiden alle jauhautumista. Velkainen saattaa tippua kuoppaan, jossa jokaisen palkkaeuron vastaanottaminen vähentää käteen jääviä tuloja moninkertaisena. Sosiaaliturvan joustamattomuuden vuoksi pitkittynyt köyhyys vääjäämättä kiertyy kurjuuden kehäksi, josta edes palkallisella työllä ei enää voi nousta. Kun mahdollisuuksia ei enää ole, jäävät laskut avaamatta, toivo paremmasta hiljalleen hiipuu, elämän näköala kapenee ja ajatusten tilan valtaa loputon apatia. 

Köyhyys on myös esteellisyyttä. Sitä, että pienimmätkin matkat täytyy suunnitella etukäteen. Sitä, että terapia täytyy lopettaa, kun ei ole varaa polttoaineeseen tai matkalippuun. Sitä, että tapahtumaan osallistuminen ulkopaikkakunnalla on vaikeaa, koska se tarkoittaa, että voi joutua nukkumaan ulkona, kun ei ole varaa taksiin tai hotelliin. Sitä, että vaikka päällisin puolin voi olla kaikki hyvin, on silti näkymätön niille, joilla rahahuolia ei ole. Hyvin toimeentulevan jokapäiväiset itsestäänselvyydet voivat olla köyhälle todellisia esteitä jotka täytyy selättää, usein yksin ja kaikessa hiljaisuudessa.

Tällä hetkellä kasaamme sekä poliittisilla päätöksillä että köyhän arjen ymmärtämättömyydellä lisää näkymättömiä esteitä köyhien harteille. Sen sijaan meidän täytyisi kansakuntana niitä yhteistuumin kaataa.

Hyvä alku olisi, jos heikomman kepittämisen sijaan keskittyisimme kuuntelemaan. Kuunnella vaikka köyhyys on rumaa. Se puristaa ihmisen arvokkuuden kasaan, syö haaveet sisältä ja jättää jälkeensä vain tyhjää. Mutta köyhyyden täytyy kuulua, lujaa, aina ministerinaitioon saakka.

Suomalainen köyhyys on jatkuvaa laskemista, venkoilua, keplottelua, riskianalyysien tekoa, tarkkailun ja määräilyn alaisena oloa, pettymyksiä, katkeruutta, unettomuutta, stressiä ja olemassaolon oikeutuksen todistelua. Mutta ennen kaikkea köyhyys on kaiken ajan täyttävää huolta.

Kapeakatseisten kilpailukyky- ja tuottavuustalkoiden tulokset tulevat pitkällä aikavälillä jäämään hyvin laihoiksi jos ne jättävät kokonaan alleen hyvinvointivaltion perustuksien korjaamisen.

Olisikin siis korkea aika järjestää huolenpoistotalkoot.

köyhyys