Matti Vanhasen suojaväri

15.8.2008

Elina Hirvonen

Minulla on ikävä Paavo Lipposta. Ei niinkään henkilökohtaisella, vaan kansallisella ja poliittisella tasolla. Tajusin tämän eilen illalla, yöbussissa matkalla Turusta Helsinkiin.

Ikävä ei johdu siitä, että Paavo Lipponen olisi vaikuttanut Suomen poliittisella huipulla liian vähän aikaa. Se ei myöskään johdu hänen iloisesta hymystään, halustaan käydä julkista keskustelua tai kyvystään kuunnella vastapuolta.

Ja ei, ei se siitäkään johdu, että olisin ihastunut hänen tapaansa lobata ydinvoiman puolesta. Tai siitä, miten elegantisti hän kurmuutti Heidi Hautalaa.

Minulla on ikävä Lipposta, koska hänen jälkeensä saimme pääministeriksi toopen.

Kaipuu Lipposeen lähti siitä, että kävin kesäloman aluksi pikakelauksella läpi Suomen uutisia. Ja mitä täällä onkaan tapahtunut?

Susankuros-soppa kaikkine käänteineen oli jo tiedossa, niin kuin se oli koko eurooppalaisella medialla.

Suomen pääministeri jätti tyttöystävänsä tekstiviestillä. Suomen pääministeri haastoi tyttöystävänsä oikeuteen kirjan kirjoittamisesta. Suomen pääministeri valitti päätöksestä hovioikeuteen.

Muuta Suomen pääministeristä ei sitten kuultukaan, ennen kuin Suomen pääministeri joutui keskelle vaalirahoituskriisiä.

Pääministeri puolusti Ideapark-suunnitelmia. Pääministeri sai vaalitukea Ideaparkin isältä, liikemies Toivo Sukarilta.

Pääministeri ei tiennyt saaneensa tukea. Pääministeri ei ollut sattunut selaamaan asiasta kertovia lehtiä.

Ja sitten, pommi, jonka jymähdys ei kuulunut Sambiaan asti: Suomen pääministerin mielestä media piehtaroi liikaa heikossa asemassa olevien ihmisten vaikeuksilla.

Otetaanpa uudestaan. Suomen pääministerin veitsenterävä poliittinen vainu löysi yhteiskunnallisen epäkohdan. Se on media, joka ei totalitaristisen valtion hyväksi havaittuun tyyliin kerro yksinomaan, miten hyvin rikkailla menee pääministerin valtakunnassa.

Hyi media. Hyi köyhät. Hyi.

Olen varma yhdestä asiasta: Matti Vanhanen pysyy vallassa ainoastaan siksi, että hän on pitkä ja harmaa mies.

Jos hän olisi punatukkainen nainen, hän olisi joutunut eroamaan jo silloin, kun kaunokirjallisesti upea ”tapasin tyttöystäväni Ikeassa” -tarina osoittautui fiktioksi.

Ja jos hän olisi Ilkka Kanervan kaltainen avoimesti huonotapainen mies, viimeistään Ideapark-sekoilu olisi pakottanut hänet eroon.

Nyt Vanhanen porskuttaa sekoilusta toiseen vallan kahvassa, koska hänen suojavärinsä on täydellinen. Hänen imagonsa on niin harmaa, että se estää meitä tiedostamasta kunnolla, miten sekopäisesti hän toimii.

Olemme valmiit unohtamaan valehtelun ja vaalirahat ja kiinnostumaan hänen ja uuden naisystävän onnesta vain, koska emme kestä ajatusta hänestä syömässä uuniperunoita yksin.

Ja tietenkin, hän astui valtaan Anneli Jäätteenmäen jälkeen. Jäätteenmäki sekoili ilman suojaväriä, silmät punaisina ja näppylöitä kasvoissa.

Pitkä ja harmaa mies tuli pelastamaan meidät rönsyilevältä naiselta. Sen jälkeen ei haluaisi uskoa, että suojavärin alla ei ole mitään sisältöä.

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Lisää Hirvosen blogitekstejä löydät täältä.

Tweet