Näin maailma oikeasti loppuu

20.12.2012 14.30

Lasse Leipola

Tämä vuosisata tulee olemaan ihmiskunnalle vaikea. Ilmastonmuutos ei ehkä aja lajiamme sukupuuttoon, mutta lämpimämpi ja epävakaampi ilmasto tulee lähivuosikymmeninä tappamaan satojatuhansia, ehkä jopa miljoonia ihmisiä.

Ilmastonmuutoksen ilmiselvimpiä seurauksia ovat poikkeuksellisten sateiden aiheuttamat tuhotulvat, äärimmäisen kuivuuden aiheuttamat nälänhädät ja hirmumyrskyjen sekä niiden vaikutusten voimistuminen.

Hurjimmissa arvioissa jäätiköiden sulamisen on arvioitu aiheuttavan maanjäristyksiä, jotka paikallisten tuhojen lisäksi voivat nostaa tsunameja.

Kun tähän kurimukseen heitetään päälle luonnonvarojen ehtyminen, väestönkasvun jatkuminen ja kyvyttömyys tehdä vaalisykliä pidemmälle katsovia poliittisia päätöksiä, on ihmiskunta kenties historiansa vaarallisimmassa tilanteessa.

Tämän itseaiheutetun vaaran lisäksi ihmiskunnan tulevaisuutta varjostaa moni muukin uhka – jopa maailmanloppu.

Ihmiskunta on tähän asti onnistunut välttämään lähes kaikki rajut mullistukset, kuten suurten asteroidien törmäykset tai tuhoisimmat supertulivuorten purkaukset. Tällaiset megakatastrofit voisivat aiheuttaa joko suoraan tai esimerkiksi ydintalven takia välillisesti ihmiskunnan sukupuuton.

74 000 vuotta sitten purkautui nykyisen Indonesian alueella sijaitseva supertulivuori Toba. Kyseessä on todennäköisesti suurin tulivuoren purkaus viimeisen 25 miljoonan vuoden aikana. Purkaus peitti koko Etelä-Aasian jopa metrien paksuisen tuhkakerroksen alle ja lennätti ilmakehään miljardeja tonneja rikkihappoa ja rikkidioksidia.

Seuranneen vulkaanisen talven seurauksena maapallon keskilämpötila laski useita asteita. Purkauksen on arvioitu pudottaneen tuolloisen ihmispopulaation koon sukupuuton partaalle, vain muutamiin tuhansiin yksilöihin.

Mikä voisi aiheuttaa koko maailman lopun?

Jos maailmanlopulla tarkoitetaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja väestömäärän romahdusta, näyttää maailmanloppu ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ylikäytön valossa mahdolliselta ellei peräti todennäköiseltä.

Myös supertulivuoren purkaus tai alle kilometrin halkaisijaltaan olevan meteoriitin törmäys pistäisi ihmiskunnan komeasti polvilleen.

Ihmiskunnan sukupuutto sen sijaan vaatii jo enemmän. Esimerkiksi ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos pysähtynee teollisuuden romahdettua ennen kuin viimeiset ihmiset ehtivät läkähtyä hengiltä. Supertulivuoren purkauksestakin selvittäisiin nykyisin alkuihmistä paremmin.

Totaalisen sukupuuton voi sen sijaan aiheuttaa esimerkiksi riittävän suuri meteoriitti tai herkästi leviävä tappava epidemia.

Tietokirjailija Jussi Viitala pohtii teoksessaan Miten maailma loppuu? mahdollisuutta tautien aiheuttamaan maailmanloppuun.

”Vaikka tuberkuloosi ja malaria riehuvat edelleen, ne eivät ole pystyneet pysäyttämään tai edes mainittavasti hillitsemään maapallon väkiluvun kasvua. Ehkä suurin huoli taudinaiheuttajien osalta onkin bioterrorismissa”, Viitala kirjoittaa.

Hänen mukaansa on vain ajan kysymys, milloin biologiset aseet leviävät terroristien käsiin. Toisena uhkakuvana Viitala nostaa esiin antibiooteille resistenttien bakteerien lisääntymisen ja ilmastonmuutoksen, jonka aiheuttamat äärisäät lisäävät tautien leviämistä. Hän ei kuitenkaan usko, että yhdestäkään taudista olisi koko ihmiskunnan tuhoksi.

”Jos maailmaan iskisi jokin puolet ihmiskunnasta tappava ’superrutto’, se olisi meille ihmisille hirvittävä onnettomuus, jota monta sukupolvea kantaisi raskaana taakkana mustan surman tapaan, mutta maailmanloppu se ei olisi. Koko maapallolle kaikkine eliöineen se olisi todellinen viime tingassa tullut onnenpotku, joka pelastaisi suuren joukon lajeja kuolemasta sukupuuttoon tai antaisi lajeille ainakin lisää aikaa. Mitä siis pitäisi toivoa?”

Maailmanlopulla voidaan tarkoittaa myös maapallon loppua. Koska äärimmäisimmätkin ilmiöt jättäisivät planeettamme planeetaksi, ei ole ihan helppo kuvitella katastrofia, joka tuhoaisi maapallon kokonaan.

Törmäys johonkin toiseen, radaltaan suistuneeseen planeettaan tai poikkeuksellisen suureen asteroidiin voisi suistaa maan radaltaan ja edessä olisi syöksy omaan aurinkoomme, johonkin toiseen tähteen tai mustaan aukkoon.

Joka tapauksessa täystuhoon tarvitaan joku planeetan ulkopuolinen voima, sillä maapallolla ei ole rahkeita itsemurhaan. Ei vaikka meitä muutama vuosi sitten peloteltiinkin sillä, että Sveitsin Cernissä sijaitsevan LHC-hiukkaskiihdytin saattaisi tuottaa mustan aukon, joka voisi puolestaan nielaista koko planeetan.

Maailmanloppua voi pohtia myös vielä suuremmalla mittakaavalla ja pidemmällä aikavälillä. Näin tekevät Fred Adams ja Greg Laughlin kirjassaan Maailmankaikkeuden elämäkerta. Siinä kerrotaan, kuinka elämä maapallolla kohtaa vähitellen loppunsa, kun auringon säteilyn voimistuminen nostaa lämpötilan sietämättömälle tasolle.

Noin viiden miljardin vuoden kuluttua punaiseksi jättiläiseksi paisunut aurinko kärventää Telluksen tunnistamiskelvottomaan kuntoon ja lopulta nielaisee sen kokonaan.

Viimeistään tässä vaiheessa kaikki merkit ihmisestä – taide, tiede, teknologia ja kulttuuri – ovat tuhoutuneet. Ainakin Maasta, sillä lisäaikaa löytyy muilta planeetoilta ja avaruudesta vielä miljardeiksi vuosiksi.

Adams ja Laughlin jatkavat kuvaustaan, kuinka nykyisestä, tähtien aikakaudesta, edetään vähitellen degeneraation aikakauteen, jolloin maailmankaikkeudessa on jäljellä enää lähinnä tähtien jäännöksiä, jotka hajoavat protonihajoamisen myötä. Tämän jälkeen jäljelle jää ainoastaan mustia aukkoja.

Eräänlaisen lopputilan maailmankaikkeus saavuttaa, kun viimeisetkin mustat aukot ovat höyrystyneet niin sanotun Hawkingin säteilyn vaikutuksesta. Sen jälkeen on jäljellä vain pienimpiä alkeishiukkasia ja äärimmäisen matalaenergistä ja pitkäaaltoista säteilyä. Ei mitään muuta.

Supertulivuorista, auringon kuolemasta tai maailmankaikkeuden hiipumisesta ei kannata murehtia sen enempää ennen kuin välittömät uhkakuvat on torjuttu.

Ilmastonmuutos, biodiversiteettikato ja luonnonvarojen ehtyminen eivät ole luonnonvoimien vaan ihmisten jokapäiväisten valintojen seurausta. Sillä tiellä jatkaminen on itsetuhoista.

Jokseenkin samaan johtopäätökseen päätyy myös Viitalan kirja:

”Olisi karmivalla tavalla lohdullista ajatella, että 32-kilometrinen Ganymede muuttaisi pikkuriikkisen rataansa ja lopettaisi kaiken kerralla ja komeasti. Silloin ei ainakaan olisi sitä häpeää, että katoaisimme maan päältä vain omaa typeryyttämme ja itsekkyyttämme.”

Lähteet: Bill McGuire: Global Catastrophes (Oxford University Press 2002), Jussi Viitala: Miten maailma loppuu? (Atena 2011), Fred Adams & Greg Laughlin: Maailmankaikkeuden elämäkerta (Like 2002), Wonderpedia-lehti 6/2012

Tweet