Natalia Baer

Missio: Ruanda

5.2.2009 8.25

Elina Hirvonen

Puolitoista vuotta sitten poliisi pidätti Porvoossa miehen, joka on kenties osallinen yhteen historian suurimmista rikoksista: Ruandan kansanmurhaan. Rikosylikomisario Thomas Elfgren on selvittänyt rikoksen taustoja Afrikassa puolitoista vuotta.

”Raivostuttaa.” Rikosylikomisario Thomas Elfgren istuu ostoskeskuksen kahvilassa Sambian pääkaupungissa Lusakassa ja katsoo pankkiautomaattia vartioivaa poliisia. Poliisin sylissä lepää konepistooli, jota hän näpertelee samalla kun juttelee ystävänsä kanssa.

”Pelkään näkyä, että poliisi hypistelee asetta, jonka piippu osoittaa ihmisiä. Jos lipas ei ole tyhjä, vahinkolaukauksen riski on valtava”, hän sanoo.

Elfgren on lentänyt Lusakaan edellisenä iltana Keniasta. Parin päivän kuluttua matka jatkuu Etelä-Afrikkaan ja sieltä Ruandaan, pieneen Nyakizun kuntaan maan eteläosassa. Syy Elfgrenin matkaan löytyy juuri sieltä, eteläisen Ruandan kylistä ja kukkuloilta.

Palataan ajassa taaksepäin, huhtikuun kuudenteen päivään vuonna 1994. Ruandassa, Afrikan suurten järvien alueella, ammutaan alas lentokone, joka on laskeutumassa pääkaupunkiin Kigaliin. Koneessa istuu Ruandan presidentti Juvénal Habyarimana ja naapurimaan Burundin presidentti Cyprien Ntaryamira. Molemmat kuolevat. Seuraavan sadan päivän aikana Ruandan polut, kirkot ja kukkulat täyttyvät ruumiista. Koirat ammutaan, koska ne tottuvat ihmislihan makuun. Maassa tapetaan huhtikuun alun ja heinäkuun puolivälin välisenä aikana YK:n arvion mukaan 800 000 ihmistä.

Lähes päivälleen kolmetoista vuotta kohtalokkaan lentokoneturman jälkeen poliisi pidättää Porvoossa ruandalaisen miehen, joka on hakenut Suomesta turvapaikkaa. Mies vangitaan kansanmurhan vuosipäivänä, epäiltynä osallisuudesta joukkotuhontaan.

Ruandalaismiehen tuttavat kritisoivat pidätyksen symbolista ajoitusta. Elfgrenin mukaan ajankohdalle oli käytännöllinen syy. Ihmisoikeusjärjestö Redress oli vähän aikaisemmin julkaissut listan ulkomailla asuvista, joukkotuhonnasta epäillyistä ruandalaisista. Järjestö kritisoi muun muassa Suomea siitä, ettei maa ollut aloittanut joukkotuhontaan liittyviä tutkimuksia.

”Kuulimme, että median edustaja oli menossa haastattelemaan epäiltyä. Halusimme ehtiä ensin”, Elfgren sanoo.

Kesäkuussa 2007 ruandalaiset lapset juoksevat pieneen kylään kaartavan valkoisen auton perässä. Autosta hyppää kolme suomalaista miestä: Thomas Elfgren ja teknistä tutkintaa suorittavat poliisit. Otetaan gps-koordinaatteja ja valokuvataan paikkoja. Lapset seuraavat tapahtumia hiiskumatta.

Kun Elfgren määrättiin johtamaan tapauksen tutkintaa hän tiesi Ruandasta omien sanojensa mukaan hävettävän vähän.

”Arkielämässä ei jaksa aina miettiä, mitä tapahtuu naapurikunnassa, saati Afrikassa.”

Kansainvälisestä poliisitoiminnasta Elfgrenillä oli kokemusta. Hän veti 1990-luvun puolivälissä entisen Jugoslavian alueen sotarikoksia tutkivan Haagin tuomioistuimen ainoaa tutkintayksikköä, joka keskittyi kroaattien rikoksiin. Tutkinnan vaikeutta lisäsi, etteivät tutkijat olleet tervetulleita rikosten tapahtuma-alueille. Ruandassa viranomaiset ovat ottaneet suomalaispoliisit avosylin vastaan.

Porvoossa pidätetyn ruandalaismiehen tapauksessa esitutkinnan on vastattava kahteen kysymykseen.

1) Onko pidätetty sama henkilö kuin se, jonka nimi mainitaan joukkotuhontaa koskevissa raporteissa?

2) Jos on, riittääkö todistusaineisto syytteen nostamiseen?

Elfgren ja hänen johtamansa poliisin tutkintaryhmä ovat etsineet vastausta kysymyksiin puolentoista vuoden ajan. Se on tarkoittanut yli kahdeksankymmenen todistajan haastattelemista ja tapahtumapaikkojen valokuvaamista ja paikantamista. Suurin osa todistajista on löytynyt samoista paikoista, missä he asuivat neljätoista vuotta sitten ja missä he jatkoivat elämäänsä väkivallan loputtua.

Elfgren perehtyi työhön lukemalla kaiken mahdollisen konfliktin historiasta ja jatkamalla sitten Afrikan historiaan. Hän oppi, että Afrikan modernin historian suurimman kansanmurhan jäljet johtavat Belgian siirtomaa-aikaan.

Ennen siirtomaaisäntien tuloa hutu ja tutsi olivat pikemminkin luokkaan kuin etnisyyteen liittyviä käsitteitä ja ihmiset liikkuivat ryhmästä toiseen varallisuuden muutosten myötä. 1900-luvun alussa maahan saapuneet belgialaiset määrittelivät hutuenemmistön ja tutsivähemmistön etnisiksi ryhmiksi ja määräsivät henkilökortteihin merkinnän heimosta. Siirtomaaisännät jakoivat parhaat työpaikat tutseille, joita he pitivät parempana heimona. Hutujen tyytymättömyys purkautui kapinoina, joissa tapettiin yli 20 000 tutsia, ja sitä useammat pakenivat naapurimaihin.

Kun Ruanda vuonna 1962 itsenäistyi, hutut ottivat vallan ja tutseja syytettiin kaikista ongelmista. Kansanmurhaa edeltävinä vuosina talous ajautui kriisiin ja presidentin suosio laski. Naapurimaiden tutsipakolaiset muodostivat maan nykyisen pääpuolueen, Rwandan Patriotic Frontin. Pyrkimys oli syöstä presidentti vallasta ja varmistaa tutsipakolaisten paluu maahan. Kansanmurhan alkua edelsivät epäonnistuneet rauhanneuvottelut ja radiopropaganda, joka kehotti tutsien ja maltillisten hutujen tuhoamiseen.

Kun Elfgren keväällä 2007 saapui ensimmäisen kerran Ruandaan, hän oppi myös jotain muuta. Sen, että maassa on nyt olosuhteisiin nähden toimiva yhteiskunta ja sen pääkaupunki Kigali on yksi Afrikan turvallisimmista. Ja sen, että kun usva nousee pienen maan kukkuloiden takaa, maisema on paratiisimaisen kaunis. Ja että maa on täynnä ihmisiä, joiden kohtalot mietityttävät häntä jatkuvasti.

Elfgren esittelee valokuvia Ruandasta. Yhdessä hymyilee nuori tyttö taustanaan vehreät kukkulat.

”Sotilaat viilsivät tytön äidin vatsan auki, kun tämä oli viimeisillään raskaana. Äiti kuoli, mutta vatsassa ollut lapsi pelastui. Hän on nyt neljätoistavuotias.”

Toisessa kuvassa on vaaleanpunaisiin paitoihin pukeutuneita miehiä, kansanmurhaan osallistumisesta syytettyjä vankeja. Ja on kirkkaanvärisillä päivänvarjoilla suojautuneita ihmisjoukkoja ja heidän edessään vakavailmeisiä miehiä ja naisia, joiden pään yli pujotetussa nauhassa lukee Gacaca. Ne ovat kuvia kylissä tapahtuvista oikeudenkäynneistä, joissa yhä puidaan kansanmurhan tapahtumia.

Kun Thomas Elfgren perehtyi tutkinnan alussa Ruandan konfliktin historiaan, hän järkyttyi eniten siitä, miten muu maailma sulki silmänsä lähes miljoonan ihmisen teurastukselta. Siitä puhuminen saa hänen verenpaineensa kohoamaan yhä.

”Kansainvälinen yhteisö sanoo ’ei enää koskaan’, mutta mikään ei muutu. Ruandan kansanmurhan annettiin tapahtua, koska sen estäminen ei ollut yhdenkään ison maan intressien mukaista.”

Hetkinen. Aivan kuin äänessä ei olisi poliisi vaan tuohtunut kansalaisaktivisti. Elfgren naurahtaa.

”Poliisin ei tarvitsisi välittää taustoista vaan suorittaa tutkimukset. Mutta on sietämätöntä, että maailma kiinnostuu hädästä vain, jos taustalla on taloudellisia intressejä.”

Elfgren luonnehtii tehtävää Ruandassa ikkunaksi toisenlaiseen maailmaan. Sellaiseen, joka on täynnä köyhyyttä ja toivottomuutta. Jossa elämä on hengissä selviytymistä, ja rutiinin katkaisee vain sunnuntainen käynti kirkossa. Sen maailman näkeminen on syventänyt kahta kokemusta.

”Ajattelen, miten hyvä Suomessa on olla. Samalla mietin, miten paljon Euroopan vaurastuminen on perustunut Afrikan luonnonvarojen hyväksikäyttöön. Tätä pitäisi ajatella myös kun puhutaan siirtolaispolitiikasta. Eurooppaan pyrkivät ihmiset tulevat usein maista, joissa ympäristön kurjistuminen on yhteydessä omaan elämäntapaamme.”

Taas Elfgren kuulostaa enemmän aktivistilta kuin poliisilta. Toisaalta, sitä on hänen uransa aikana tapahtunut jo ennen Ruandaa. Syksyllä 2006 Thomas Elfgren kirjoitti oikeuskanslerille selvityspyynnön Euroopan ja USA:n välisestä rikosasioita koskevasta oikeusapusopimuksesta. Taustalla oli Yhdysvaltain ”Military Commission Act”, joka hyväksyy muun muassa pidätettyjen kidutuksen kuulusteluissa. Elfgren pyysi oikeuskansleria selvittämään, miten taataan, ettei Suomesta Yhdysvaltoihin luovutetut tiedot johda kidutuksiin. Kun oikeuskansleri vastasi ympäripyöreästi, Elfgren pyysi Euroopan parlamenttia harkitsemaan uudelleen suhtautumistaan yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa.

Lusakan pääkadulla Cairo Roadilla on hiljaista. On sunnuntai ja käytettyjä kenkiä kaupusteleva mies katsoo kulmiensa alta Elfgreniä ja puolustusasianajaja Ville Hoikkalaa. Miehet vilkuilevat kelloa.

Kuulusteltava saapuu paikalle puoli tuntia myöhässä sinisellä Hiace-pakettiautolla, joka Lusakassa toimittaa minibussin virkaa. Hän on Sambiaan kansanmurhan jälkeen muuttanut ruandalainen, jonka tehtävä on todistaa Porvoossa pidätetyn, yli vuoden vangittuna olleen ruandalaismiehen puolesta.

Elfgren ja Hoikkala kiertävät nyt Afrikassa kuulustelemassa puolustuksen todistajia, joista suurin osa on Ruandasta kansanmurhan jälkeen lähteneitä ihmisiä. Pelokkaan oloinen mies vilkuilee ympärilleen. Hän haluaa olla varma, ettei todistuksesta koidu hänelle vaaraa.

Jos esitutkinnassa kerätty aineisto riittää syytteen nostamiseen, porvoolaismiehen tapausta aletaan puida oikeudessa todennäköisesti tämän vuoden lopulla. Se tarkoittaa pitkää, monella kielellä käytävää oikeudenkäyntiä, jonka aikana osa ruandalaistodistajista kutsutaan Suomeen.

Prosessi on Suomessa historiallinen paitsi luonteensa, myös hintansa puolesta. Elfgren on törmännyt kysymyksiin, miksi veroeuroja käytetään Afrikassa tapahtuneiden asioiden tutkimiseen. Ensimmäinen syy on laki. Se velvoittaa ryhtymään toimenpiteisiin Suomen allekirjoittamien kansainvälisten sopimusten määrittelemien rikosten selvittämiseksi. Yksi näistä on sopimus joukkotuhonnan kieltämisestä. Ajatus on, että joukkotuhontaan syyllistyneet eivät voi paeta oikeutta lähtemällä maasta. Toinen vaihtoehto olisi porvoolaismiehen luovuttaminen Ruandaan. Sen taas kieltävät Suomen allekirjoittamat ihmisoikeussopimukset, koska Ruandalla ei uskota olevan mahdollisuutta järjestää oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

Elfgrenin työ päättyy esitutkinnan loppumiseen, paitsi jos häntä halutaan kuulla todistajana oikeudessa. Vaikka työ loppuu, Ruanda jää. ”Mietin, miten voisin käyttää osaamistani Ruandan auttamiseen ja yhteiskunnan vakauttamiseen.”

Taustalla on pelko, että kansanmurha ei jää maan viimeiseksi.

”Ruandassa julkaistiin vastikään tutkimus, jonka mukaan yli 90 prosenttia koululaisista kannattaa kansanmurhan ideologiaa. Kansanmurhan toteuttajat aiheuttavat nyt kaaosta naapurimaissa, ja aseistautuvat valmiina palaamaan Ruandaan.

”Pelko tulevasta saa Elfgrenin heräämään painajaisiin, joissa hän etsii matkoillaan tapaamiaan ihmisiä turhaan.

Mutta kyse ei ole vain Ruandasta.

”Kun katsoo mitä Darfurissa tapahtuu on selvää, että kansainvälinen yhteisö ei ole oppinut mitään.”

Jos Elfgren saisi päättää, hän aloittaisi maailman muuttamisen poistamalla YK:n turvallisuusneuvoston pysyviltä jäseniltä veto-oikeuden päätösten suhteen ja vaatisi kansainväliset sopimukset koskemaan myös vahvimpien maiden ihmisoikeusrikkomuksia. Mutta ensin on palattava ruandalaiseen kylään, kuulemaan todistajia vielä kerran.