Ilmastoneuvotteluiden viisi kohtalonkysymystä

11.9.2015 10.27

Lasse Leipola

Pariisin ilmastokokouksen alkuun on 80 vuorokautta aikaa. Tästä ajasta virallisiin sopimusneuvotteluihin on varattu viisi päivää lokakuun loppupuolella, minkä lisäksi järjestetään lukuisia epävirallisia tapaamisia.

Eilen torstaina Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa puhunut ilmastoneuvotteluiden asiantuntija Thomas Spencer sanoi, että neuvotteluissa on ratkaistavana vielä viisi tärkeää kysymystä.

Ensinnäkin on päästävä sopuun siitä, miten erilaisissa tilanteissa oleviin maihin suhtaudutaan. Koko ilmastosopimusprosessi nojaa vuonna 1992 tehtyyn linjaukseen, jossa määritellään teollisuusmaat ja kehitysmaat, ja oletetaan, että teollisuusmaiksi määritetyillä on erityinen vastuu ongelman ratkaisemiseksi. Koska maailma on kuitenkin muuttunut paljon 23 vuodessa, on tämän jaon muuttaminen edellytys oikeudenmukaiselle ilmastosopimukselle.

Tässä nähtiin edistystä viime vuonna, kun Yhdysvallat ja Kiina – alkuperäisen jaon mukainen teollisuusmaa ja kehitysmaa – sopivat yhdessä toimista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Sopimuksen muotoilu, "yhteiset mutta eriytetyt vastuut erilaisten kansallisten tilanteiden valossa”, otettiin joulukuussa pidetyssä Liman ilmastokokouksessa mukaan myös neuvotteluihin varsinaisesta Pariisin sopimuksesta. Se, miten muotoilu sopimukseen otetaan ja miten sitä aletaan soveltamaan käytäntöön, pitää vielä sopia.

Kehitysmaille maksettava ilmastorahoitus on edelleen ratkaisematta. Kehitysmaat haluavat sopimukseen selvän muotoilun siitä, miten ilmastorahoitus nostetaan 100 miljardiin dollariin 2020 mennessä, sekä siitä, mitä tuon jälkeen tapahtuu.

Pelkkien summien lisäksi on sovittava myös siitä, mitä kaikkea voidaan laskea tavoitteen mukaiseksi ilmastorahoitukseksi. Kestävän kehityksen IDDRI-ajatuspajassa työskentelevän Spencerin mukaan julkinen ilmastorahoitus on nykyisin määritelmästä riippuen noin 40–50 miljardia dollaria vuodessa. Yksityisen rahoituksen määritteleminen on vielä paljon vaikeampaa, sen arvioidaan olevan jotain 5–175 miljardin väliltä.

Kolmas kysymys koskee lämpenemisen rajoittamista kahteen asteeseen. Tämä tavoite on ollut yleisesti hyväksytty Kööpenhaminan surullisen kuuluisasta kokouksesta lähtien, mutta sitä on pidetty turhan epämääräisenä suhteessa kansallisiin tavoitteisiin, jotka ilmoitetaan päästötonneissa. Spencerin mukaan gigatonneina ilmaistu pitkän aikavälin päästövähennystavoite olisi konkreettisempi.

Sopimuksen juridinen muoto on yksi vaikeista kysymyksistä, koska Yhdysvaltojen poliittinen liikkumavara kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on äärimmäisen pieni. Presidentti Barack Obama haluaa vähentää maansa päästöjä ja toimia kansainvälisen ilmastopolitiikan edelläkävijänä, mutta kansainvälisen sopimuksen hyväksyttäminen kongressissa on käytännössä mahdotonta.

Tämä ongelma on ajateltu kiertää siten, ettei Yhdysvallat sitoudu Pariisin sopimuksessa mihinkään sellaiseen, mikä vaatisi siltä uutta lainsäädäntöä. Tällöin sopimusta ei tarvitse hyväksyttää kongressissa vaan presidentti voi hyväksyä sen omalla toimivallallaan.

”Yhdysvaltain antama sitoumus vähentää päästöjä 26–28 prosenttia vuoteen 2025 mennessä on erittäin tarkkaan laskettu, jotta siihen päästään nykyisellä lainsäädännöllä. Samasta syystä maa poikkesi yleisestä linjasta ja asetti tavoitteensa vuoteen 2025 eikä 2030, jolloin prosentin olisi pitänyt olla korkeampi”, Spencer sanoi.

Kysymykseen siitä, voisiko ensi vuonna valittava presidentti kumota Obaman päätökset, UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltola vastasi, että teoriassa voi, mutta käytännössä edellisten presidenttien päätöksien kumoaminen on harvinaista ja vaikeaa.

Viides kysymys, johon pitää viimeistään Pariisissa ottaa kantaa, on se, mitä tehdään, kun annetut sitoumukset eivät ole riittäviä kahden asteen tavoitteen kannalta.

”On selvää, etteivät sitoumukset riitä ja niistä on neuvoteltava pian uudestaan”, Spencer sanoi.

Todennäköinen ratkaisu on tehdä sopimuksesta sillä tavalla dynaaminen, että tavoitteita tarkastellaan esimerkiksi viiden vuoden välein.

Tweet