Syrjäkylien aarteet

13.2.2009 10.04

Jukka Vahti

Biotalous panee luonnonvarakamppailun rintamalinjat uusiksi. Se mikä on Suomelle mahdollisuus, voi olla syrjäkylille uhka.

Ruskeanharmaa alaskanhusky Maski karkaa metalliverkosta tehdystä aitauksestaan ja pinkaisee hurjaan juoksuun lumihankien reunustaman pihan poikki.

Aitaukseen jääneen koiralauman haukunta kuuluu kilometrien päähän. Täällä Lieksassa, Nurmijärven kylässä melu ei kuitenkaan haittaa. Naapurit ovat näissä lumisissa vaaramaisemissa harvassa.

Olemme Nurmijärven entisellä koululla, Päivi Putkosen ja Arto Räsäsen pihapiirissä. Pakkanen tuntuu sieraimissa ja kylmyys hohkaa kengänpohjien läpi jalkoihin. Entinen kyläkoulu on lieksalaispariskunnalle sekä koti että työpaikka. Kolmisenkymmentä eri väristä kanoottia on nostettu päärakennuksen eteen talviteloille.

Täällä järjestetään koiravaljakkokilpailuja ja tarjotaan matkailijoille kanootti- ja vaellusretkiä erämaisemissa.

Viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana lieksalaisia on työllistänyt lähinnä puiden kaataminen, käsittely, kuljetus ja käyttö. Nyt suurin osa näistä työpaikoista on kadonnut ja loputkin ovat vaarassa metsäteollisuuden synkkien tulevaisuudennäkymien vuoksi. Viikko sitten torstaina suurimmat suomalaiset metsäyritykset kertoivat kärsineensä viime vuonna miljardien eurojen tappiot.

Nurmijärvellä metsätöiden tilalle on tullut erämatkailu. Putkosen ja Räsäsen luona matkailijat lepäävät samoissa metallirunkoisissa sängyissä, joissa aikaisemmin nukkuivat metsätyöntekijät. Rakennus on yksi Lieksan rajakylien kahdestatoista lakkautetusta kyläkoulusta.

”Vuosittain Nurmijärven maisemissa saattaa käydä lähemmäs kymmenen tuhatta melojaa ja retkeilijää. Sesonkiaikoina majoitusta tarvittaisiin nykyistä enemmän”, Arto Räsänen sanoo.

Elinkeinorakenteen murros on aiheuttanut Nurmijärvellä jännitteitä. Putkosen mukaan matkailuyrittäjät joutuvat elämään pakkosovussa Metsähallituksen kanssa, joka omistaa suurimman osan metsistä.

Eräreittien varrelle yllättäen ilmaantuvat hakkuuaukiot eivät vastaa turisteille mainoksissa luvattua erämaaelämystä. Toisaalta Metsähallitus on myös tehnyt yhteistyötä matkailuyrittäjien kanssa muun muassa koiravaljakkokisojen reittien rakentamisessa.

Matkailubisnes ei kuitenkaan ole ainoa toimiala, jonka varaan voitaisiin luoda uudenlaista työtä metsien, peltojen ja vesistöjen Suomeen.

Metsien virkistyskäytön ohella suuria toiveita pannaan uudenlaisen luonnonvaratalouden, biotalouden varaan. Uudessa biotaloudessa öljypohjaiset tuotteet korvattaisiin biomassan käyttöön perustuvalla huipputeknoglogialla.

Talouslehti Financial Times -lehden kolumnisti ja ekonomisti Martin Wolf on todennut, että kun tähän asti taloudelliseen menestykseen ovat vaikuttaneet ennen kaikkea pääoman määrä ja työvoiman saatavuus, nyt niiden tilalle menestystekijöiksi tulevat luonnonvarat ja ideat.

Biotalouden avulla Suomella olisi hyvät mahdollisuudet ratkaista myös energiapulmansa.

Nykyisten metsäteollisuuslaitosten yhteyteen voitaisiin perustaa uudenlaisia biojalostamoja, jotka tuottavat sekä energiaa että esimerkiksi puupohjaisia liuotinaineita ja muoveja. Samoille alueille voisi syntyä pienyrityksiä, jotka valmistavat huipputekniikkaan perustuvia kuituyhdisteitä, lääkkeitä tai elintarvikkeita.

Suomen ekohistoriaan ja talonpoikaiskulttuuriin perehtynyt tutkija Juha Kuisma sanoo, että sadan vuoden päästä kaikki teollisuus Suomessa muistuttaa nykyistä maataloutta.

”Se tulee olemaan biologisten prosessien arkkitehtuuria, missä tuotetaan ruokaa, energiaa ja ihan varmasti myös biodiversiteettiä”, Kuisma sanoo.

Mutta tämä alkiolainen visio siintää siis vasta vuosikymmenten päässä. Tällä hetkellä Lieksan Nurmijärven kylänraitilla on hiljaista. Metsätyömiesten ja sittemmin metsureiden asuinpaikoiksi rakennetut kämpät ja rivitalot ovat joko erämatkailijoiden käytössä tai tyhjillään.

Voisiko Lieksan Nurmijärvestä joskus tulla uuden biotalouden vastine Kalifornian Piilaaksolle?

Tuskin, eikä tarvitsekaan tulla, sanoo Joensuun yliopiston ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko, joka valittiin 2008 vuoden tieteentekijäksi. Hän on tutkinut vuosikymmenten ajan syrjässä sijaitsevien kyläyhteisöjen muutoksia. Tunnetuimpia Rannikon tutkimuskohteita ovat pohjoiskarjalaiset kylät Sivakka ja Rasimäki.

Rannikko on jykevä mies, vaikka kertookin laihtuneensa viime vuosien aikana kymmeniä kiloja. Harmaassa parrassa on häivähdys punaista.

Olemme Rannikon kanssa Annukan Kahvilassa Nurmijärven kylän keskustassa. Kahvila on ollut samassa paikassa yli puoli vuosisataa. Menneinä vuosikymmeninä täällä kävivät metsätyöntekijät sappaissaan ja karvalakeissaan, nyt paikan päällä leivottua pullaa syövät erämatkailijat ja satunnaiset ohikulkijat.

Rannikon mielestä monet yhteiskunnan merkittävimmistä muutoksista voi havaita parhaiten juuri Nurmijärven kaltaisissa, pienissä ja syrjäisissä kylissä. Täällä häly ei estä näkemästä oleellista.

Korpisosiologiksi tituleerattu Rannikko ei haikaile biotalouden mahdollisuuksien perään. Hänen mukaansa olemme siirtyneet teollisesta ja raaka-ainekeskeisestä aikakaudesta jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Hän toivoo, että tällä tiellä pysytään.

Toiveestaan huolimatta Rannikko uskoo, että taistelu luonnonvaroista tulee lähivuosina kiihtymään.

”Esimerkiksi kaivostoiminnan ja peltojen sekä metsien energiakäytön lisääntyminen aiheuttaa uudenlaisia kamppailuja luonnonvaroista.”

Rannikon mielestä syrjäkylät voivat kantaa kortensa suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen tarjoamalla luontopalveluja. Rannikon mukaan syrjäkylistä on tullut ”pistäytymismaaseutua”. Siinä missä Nurmijärvi rakentui ennen metsään liittyvän palkkatyön kautta, nyt matkailijat ja muut pistäytyjät antavat kylälle oman, yksilöllisen merkityksensä.

”Massiivinen paluu raaka-ainetalouteen on uhka metsien kestävämmälle käytölle. En usko, että siitä voisi tulla sen enempää ekologisesti kuin sosiaalisestikaan kestävää.”

Sosiaalisella kestävyydellä Rannikko tarkoittaa, että myös paikalliset ihmiset pääsevät osallisiksi metsien tuotoista sen sijaan, että he joutuvat katsomaan vierestä, kun muualta tulevat metsäkoneet möyrivät hetken metsässä ja katoavat sitten puiden kanssa sinne mistä tulivatkin.

”Esimerkiksi bioenergian tuottamisen sosiaalista kestävyyttä pitää tutkia enemmän. Bioenergian ympärillä on nyt jonkinlainen kritiikitön huuma, koska se näyttää ekologisesti niin hyvältä”, hän sanoo.

Rannikko tuntee Nurmijärven kylän yrittäjät, sillä hän on kyläyhteisöjä tutkiessaan käynyt täällä lukuisia kertoja aikaisemminkin.

Annukan kahvila on kyläbaarin, kahvilan ja kioskin yhdistelmä. Täällä myydään peruselintarvikkeita: retkeilijät ja koskenlaskijat hakevat Annukalta makkaransa ja kaljansa, puurekkojen kuljettajat käyvät pullakahvilla. Kahvilassa myydään myös mökkeilijöiden ja retkeilijöiden perustarvikkeita. Pertti Rannikko ostaa kahvilan omistajalta Annukka Kaltiaiselta muutamalla eurolla keltaiset työrukkaset. Ne on valmistettu Kiinassa.

”Talvella on hiljaisempaa, vaikka kyllä tässä nytkin tätä oman kylän porukkaa käy. Mutta väkeä on heti enemmän, jos tuolla metsässä on jotain savottoja tai puutavara-autojen miehet poikkeavat”, Kaltiainen kertoo.

Vuonna 1960 metsätalouden ammatissa työskenteli Lieksan ja Pielisjärven alueella 2 500 ihmistä. Pankakosken kartonkitehtaalla ja Kevätniemen sahalla työskenteli 1970-luvun lopussa lähes tuhat ihmistä. Nyt metsätalous, Pankakosken tehdas ja Kevätniemen saha työllistävät enää noin kymmenesosan tuosta määrästä. Myös jäljellä olevat työpaikat ovat vaarassa metsäteollisuuden sysimustien tulevaisuudennäkymien vuoksi.

Puut palavat humisten keittiön uunissa Pertti Rannikon kotona Kiihtelysvaarassa. Ulkona on toistakymmentä astetta pakkasta.

Rannikko asuu tutkimiensa kylien kaltaisessa ympäristössä: Kiihtelysvaaran kirkonkylälle on täältä matkaa 20 ja Joensuuhun 50 kilometriä. Seinäkellon raksutus katkeaa puolen tunnin välein pieneen kellon kilahdukseen. Rannikko puhuu rauhallisesti mutta paljon. Hän ei asu syrjässä ainakaan siksi, et-tei pidä seurasta.

Pääministeri Matti Vanhanen piti tammikuun puolessa välissä linjapuheen, jossa hän pohti ”kolmannen tien” mahdollisuutta Suomessa. Vanhasen mukaan valtion pitäisi ottaa talouden ohjaamisessa vahvemmin isännän rooli.

Rannikon mielestä Vanhasen puhe ennakoi paluuta vanhaan kekkoslaiseen ajatteluun.

”Se sisälsi ajatuksen, että luonnonvarat pitäisi saada taas massiiviseen käyttöön. Sotien jälkeisen politiikan keskeisenä piirteenä oli, että valtion vahvalla roolilla Itä- ja Pohjois-Suomen luonnonvarat, vesivoima, metsät ja mineraalit valjastettiin kansantalouden kasvattamiseksi. Vanhasen linjapuheessa oli samaa henkeä.”

Pohjois-Karjalassa esimerkiksi Uimaharjun sellutehdas on aikoinaan perustettu pitkälti vahvan aluepolitiikan seurauksena.

Mutta mitä tällainen kolmas tie voisi tarkoittaa uuden biotalouden kannalta? Polkaistaanko Suomessa lähivuosikymmeninä valtiojohtoisesti pystyyn alueellisten biojalostamojen ketju, joka jauhaa vaurautta ja hyvinvointia syrjäseutujen asukkaille?

Ilmeisesti ei. Sen sijaan eri alueet tulevat profiloitumaan vastedes entistä voimakkaammin. Yllättäviä täyskäännöksiä ei kuitenkaan ole luvassa.

Lieksan Nurmijärvestä ei siis sukeudu biotalouden Piilaaksoa, vaan sen metsät ovat jatkossakin lähinnä valtion puuvarasto, jonka puuta käytetään tavalla tai toisella jossain muualla.

Parhaassa tapauksessa puuta ja muita luonnonvaroja käytetään nykyistä tehokkaammin ja siten, että myös alueen asukkaat ja yrittäjät pääsevät päättämään käyttötavoista.

Pääministeri Vanhanenkin tarkensi kolmannen tien visioitaan viime viikonloppuna. Hän korosti tarkoittaneensa, ettei valtion pidä ryhtyä suoraan investoimaan koneisiin ja laitteisiin vaan että investoinnit on tehtävä yrityksissä.

Suomeen valmistellaan parhaillaan kansallista luonnonvarastrategiaa. Työtä koordinoi Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra. Strategiaa varten selvityksen tehnyt professori Rauno Sairinen sanoo, että uuden biotalouden mahdollisuudet ovat vielä hämärän peitossa.

”Kenelläkään ei ole selkeää mielikuvaa, missä tehtaat, tuotanto ja jakeluketjut ovat ja tapahtuuko alueilla mitään muuta kuin raaka-aineiden ottamista. Tämä on kysymysmerkki, koska nämä teknologiat ovat niin aluillaan, ettei tiedetä, mistä puupohjaisesta tuotteesta tulee jotain suurta”, Sairinen sanoo.

Toinen Joensuun yliopiston tutkija, Jakob Donner-Amnell, puolestaan muistuttaa, että uuden biotalouden luonne riippuu poliittisista päätöksistä. Esimerkiksi siitä, kuinka paljon uutta kasvua haettaessa lasketaan ydinvoiman varaan, sekä siitä, pyritäänkö uudessa biotaloudessa luonnonvarojen kokonaiskäytön lisäämiseen vai vähentämiseen.

”Biotalousyhteiskunta ilman energian ja muiden luonnonvarojen käytön tehostamista ja vähentämistä olisi todella rankka luonnolle”, Donner-Amnell sanoo.

Pertti Rannikon pihamaalla, Kiihtelysvaaran taivaalla alkuillasta kirkkaana loistaneet tähdet ovat puolenyön tienoilla peittyneet pilvien taakse. Kun katsoo suoraan ylöspäin, näkyy vain mustaa.

Tweet