Ruma sana

16.11.2012 9.05

Sammeli Heikkinen

Elokuussa Kaliforniassa maahan lankesi historian kuumin sade. Trooppinen myrsky riehui New Yorkissa. Britannia kärsi kuivuudesta, Suomi poikkeuksellisista syystulvista. Pohjoisella pallonpuoliskolla oli ennätysvähän jäätä.

Ovatko nämä yksittäisiä ennätyksiä ja poikkeuksia – sääsysteemin oikkuja? Vai muuttuvan ilmaston luonteesta kertovia airuita?

Sää pitää erottaa ilmastosta. Sää on kuitenkin vallitsevan ilmaston ilmenemä: se todellisuus, jonka jokainen meistä kohtaa päivittäin. Sää riippuu ilmastosta.

Ihmisen aisteilla ei voi kokea keskilämpötilan nousua. Omituisen rankka sade taas kastelee läpimäräksi ja jumittaa bussin tulvivaan alikulkuun.

Toimittaja Elina Grundström kirjoitti Journalisti-lehden kolumnissaan viime kuussa yhdysvaltalaisen ympäristökirjailijan James Powellin teesistä, jonka mukaan tutkijoiden ja toimittajien velvollisuus olisi kertoa, että sään ääri-ilmiöt johtuvat ilmastonmuutoksesta ja tulevat lisääntymään.

Pitääkö varovaisuusperiaate siis kääntää toisinpäin? Pitääkö aina olettaa, että poikkeuksellisella sääilmiöllä on kytky ilmastonmuutokseen, jos toisin ei voi todistaa?

Globaaleja muutoksia ennustavien ilmastomallien mukaan lämpötila nousee keskimääräistä enemmän pohjoisessa, myös Pohjois-Euroopassa ja erityisesti Arktiksella. Maailmanlaajuisten mallien ongelma Suomen mittakaavassa on se, että niiden tarkkuus ei ole kovin suuri. Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Kirsti Jylhä puhuu hilapisteistä ja hilavälistä.

”Aiemmin hilaväli oli 200–300 kilometrin luokkaa, uusimmissa ilmastomalleissa päästään alle 200 kilometriin”, Jylhä kertoo.

Hilaväli kertoo tarkkuudesta. Maallikko voi ymmärtää sen resoluutiona. Jos ajatellaan maailmankarttaa, joka koostuu parisataa kilometriä kanttiinsa olevista neliöistä, jokainen neliö voi kuvata vain yhtä tiettyä arvoa: merivettä, metsää, makeaa vettä tai peltoa. Aika karkea karttahan siitä tulee. Siihen tarkkuuteen ilmastosysteemin mallintamisessa nykyään päästään.

Analogia tietenkin ontuu, koska maapallon pinta muuttuu hitaasti. Sen kuvaaminen on helppoa, toisin kuin jatkuvasti liikkuvan, kaoottisen sääsysteemin.

Seuraus on se, että uusissakin globaaleissa säämalleissa jää esimerkiksi suuri osa järvistä huomioimatta.

”Itämeri ja Barentsin meri saattavat näkyä malleissa. Vain osassa on kuvattu Suomenlahti, mutta esimerkiksi Laatokka tuskin enää näkyy”, Jylhä sanoo.

Vesistöjen vaikutus paikalliseen ilmastoon ja säähän voi olla huomattava. Maailmanlaajuisista malleista jää paljon detaljeja pois. Siksi ilmastonmuutoksen paikallisten vaikutusten ennustaminen ei niillä helposti onnistu.

Apuna käytetään Euroopan kattavia alueellisia ilmastomalleja, joiden hilaväli voi olla vain 25 kilometriä. Niillä saadaan mallinnettua esimerkiksi vesistöjen vaikutuksia muutokseen, mutta ne tarvitsevat aina tuekseen globaalin mallin.

Alueellisessa mallissa on vaikea huomioida, mitä tapahtuu mallin maantieteellisen alueen ulkopuolella. Esimerkiksi Suomen ilmaston muutoksen vaikuttaa se, miten ilma- ja merivirtaukset muuttuvat koko maapallolla. Alueellinenkaan malli ei välttämättä ennusta paikallisia seurauksia ilmastonmuutoksesta.

Suomen etelärannikko on saanut kolmena edellisenä talvena paksun lumipeitteen, vaikka paikallisten mallien mukaan talvikuukausien sateen pitäisi tulla lämpenevässä ilmastossa yhä useammin vetenä.

Jylhä selittää, että viime talvena sankat lumisateet johtuivat siitä, että Itämeri oli poikkeuksellisen pitkään ja laajalti sulana. Idästä virtasi meren ylle kylmää ilmaa. Merestä nouseva kosteus tiivistyi ja putosi lumikuuroina, kun pilvet pääsivät rannikon päälle.

Yksi edellytys poikkeukselliselle lumisuudelle oli tavallista pidempään avoimena pysynyt meri. Suomenlahti jäätyi vasta helmikuussa, sillä viime vuoden loka–joulukuu oli poikkeuksellisen, paikoin ennätyksellisen lämmin.

Tämän voisi laittaa ilmastonmuutoksen piikkiin. Muuttuva ilmasto tarkoittaa lisääntyviä sateita. Mutta se, että ne tulivat lumena, edellytti poikkeuksellista sääilmiötä, kylmää ilmavirtausta idästä, mikä taas ei sovi yhtä nätisti muutosmalleihin.

Tosin johtaja Mikko Alestalo Ilmatieteen laitoksesta kertoi jo helmikuussa STT:n haastattelussa, että eräiden tuoreiden tutkimusten mukaan perinteisten kaukana Siperiassa sijaitsevan kylmäkeskuksen lisäksi avoin Jäämeri suosisi kylmien säiden esiintymistä Suomen lähellä Venäjällä. Kyseessä on kuitenkin vasta hypoteesi, jonka tulevat vuodet osoittavat oikeaksi tai vääräksi.

Yksittäinen ennätyssadejakso tai ääri-ilmiö voisi sattua kohdalle, vaikkei ilmasto olisikaan muuttumassa. Jopa kokonainen poikkeusvuosien sarja voi mennä tilastolliseen vaihteluun.

”Ne olisivat mahdollisia joka tapauksessa, mutta on hyvä kysymys, onko ilmastonmuutos vahvistanut joitain ääri-ilmiöitä”, Jylhä sanoo.

Tutkimusprofessori Jouni Pullinen kommentoi syyskuussa Vihreälle Langalle Arktiksen ennätyspientä jääpeitettä, että tihenevään tahtiin tulevista ennästysvuosista muodostuu uusi trendi.

Yhdysvaltain ilmaston- ja merentutkimuslaitoksen NOAA:n mukaan syyskuu oli jo 331. peräkkäinen kuukausi, jolloin maapallon keskilämpötila oli yli 1900-luvun keskiarvon.

Mutta nyt kävi taas niin, että kun puhuttiin ilmastonmuutoksesta, ajauduttiin suhteellisen paikallisista sääilmiöstä maailmanlaajuisiin keskiarvoihin.

Koska säät ja ilmasto vaihtelevat luonnostaankin, nykyisellä mallinnustarkkuudella voi olla vaikea yhdistää aukottomasti tiettyä sääilmiötä ilmastonmuutokseen. Aihetodisteita toki on, kuten oheisista esimerkeistä selviää.

Nykyisillä malleilla ja havainnoilla sen sijaan voidaan osoittaa, että ilmastonmuutos on totta ja myös ennustaa sen nopeutta maailmanlaajuisesti.

Kun ilmasto muuttuu globaalisti, se muuttuu myös paikallisesti. Samalla muuttuu sää, jonka kanssa joudumme elämään päivittäin. Kirsti Jylhä ei kuitenkaan ole valmis kääntämään varovaisuusperiaatetta.

”Tilastollisen testauksen periaatteita on, että oletetaan ettei vaikuta, jos sitä ei voida osoittaa.”

Ehkä silti olisi syytä sanoa ilmastonmuutos yhä useammin myös sääilmiöiden yhteydessä.

Tweet