Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Patruunoiden paluu
Vanhat hyvät ajat? 1960- ja 1970-luvuilla suomalaisen tulopolitiikan kärkinimiä olivat muun muassa työnantajaliiton toimitusjohtajana ja kokoomuslaisena valtiovarainministerinä toiminut Päiviö Hetemäki (vas.), valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa, Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä, kommunistisen puolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen ja SAK:n varapuheenjohtaja Arvo Hautala. Kuva kirjasta Suurlakosta Euroopan unioniin.
24.11.2011 12.53
Näissä oloissa lähellekin on vaikea nähdä edes korkealta, kuten Elinkeinoelämän keskusliiton kiiltävien toimitilojen yhdeksännen kerroksen maisemaikkunoista. Keskusliitto muutti rakennuksen yhdeksänteen kerrokseen, legendaarisen Palace-hotellin entisiin tiloihin viime keväänä.
Näky ikkunoista ei houkuttele irtaantumaan rannasta saati navigoimaan ulapalle.
Lokakuisena tiistaina merinäkymä Helsingin Etelärannasta on niin sumuinen, että aivan kaupungin edustalla olevaa Suomenlinnan kirkontornia on vaikea erottaa keskellä päivää. Seuraavaksi yöksi on annettu varoitus poikkeuksellisen voimakkaasta etelätuulesta.
EK:n aulan seinään on upotettu mustine lasikehyksineen synkkää alttaria muistuttava iso taulutelevisio, jossa Bloombergin bisneskanavan huolella stailatut analyytikot kertovat näkemyksiään päivän suhdanteista. Televisioruudun alareunassa liukuu vasemmalta oikealle numeroita yritysten pörssikursseista ja raaka-aineiden hinnoista. Useimpien lukujen edessä on alaspäin osoittava punainen nuoli.
Nuo nuolet kertovat osaltaan maailmantalouden rajusti synkentyneistä näkymistä. Talouden poikkeuksellinen epävarmuus sekä uuden hallituksen suurimpien puolueiden kokoomuksen ja sdp:n aktiivisuus olivat suurimmat syyt, miksi tänä syksynä on ajoittain näyttänyt kuin kotimaan politiikassa olisi siirrytty pikakelauksella vuosia taaksepäin ja palattu tupojen, siis kiiteltyjen ja haukuttujen tulopoliittisten kokonaisratkaisujen, aikaan.
”Tervetuloa, ollaankos me joskus tavattu?” kysyy EK:n toimitusjohtaja Mikko Pukkinen ja kättelee tottuneen poliitikon tavoin lujalla otteella silmiin katsoen.
Samanlaisella kädenpuristuksella todennäköisesti sinetöitiin lokakuun alussa niin sanottu raamisopimus, eli keskusjärjestöjen yhteisymmärrys siitä, miltä pohjalta työnantaja- ja työntekijäliitot ryhtyvät keskenään neuvottelemaan uusista työehtosopimuksistaan.
Näin siitä huolimatta, että EK on viime vuodet mantranomaisesti toistellut, että tupojen aika on ohi ja ajanut liitto- ja yrityskohtaisen sopimisen lisäämistä.
Olen tullut Etelärantaan kysymään Pukkiselta, mikä EK:n rooli yhteiskunnallisena vaikuttajana hänen mielestään tänä päivänä on.
Pukkinen kiistää edelleen näkemyksen, että tänä syksynä olisi palattu metriäkään menneeseen.
”Tässä ei ole ollut sellaista ajattelutapaa, että me olisimme jostain syystä antaneet jotenkin periksi. Kun sovittiin raamista, se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että emme sopineet, miten rahat liittotasolla jaetaan. Tämä on ihan uusi mekanismi, emmekä olisi lähteneet tähän mukaan, jos tässä olisi astuttu liittojen tontille”, Pukkinen vakuuttaa.
Syy, miksi keskusjärjestö ylipäätään lähti mukaan keskitettyä ratkaisua hakemaan, oli Pukkisen mukaan se, että epävarman talouden aikana EK:ssa arvioitiin inflaatiota kiihdyttävä palkkakilpailu ”pahimmaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi Suomessa”.
EK on mahtiliitto: sillä on yli 16 000 jäsenyritystä, jotka vastaavat yli 70 prosentista Suomen bruttokansantuotteesta ja joilla on yhteensä 950 000 työntekijää.
Vaan kenen etua EK nykyisellään ajaa ja millä keinoilla? Kysymys on tärkeä, koska täällä tehtävät päätökset tuntuvat hyvin konkreettisesti satojen tuhansien suomalaisten lompakossa ja heijastuvat myös siihen, onko Suomessa ylipäätään työpaikkoja, joista palkkaa saa.
Virallinen vastaus kysymykseen kuuluu Pukkisen sanoin näin: EK:n ydintavoite on kasvattaa yritystoiminnassa syntyvää lisäarvoa, jonka varassa myös hyvinvointipalvelujen rahoitus loppujen lopuksi on.
”Olemme Suomessa kaikki samassa veneessä, ja yhteiskunnan käytössä olevat resurssit syntyvät yrityksissä. Sieltä rahat tulevat tähän järjestelmään. Pitää tietysti muistaa, että myös yritykset tarvitsevat kunnossa olevan toimintaympäristön.”
Samalla voi kuitenkin ihmetellä, mihin isänmaan ja suomalaisten yritysten asialle yli sata vuotta sitten perustettua organisaatiota tarvitaan 2010-luvulla, jolloin globaaleilla markkinoilla toimivat suuryritykset ylittävät kansallisvaltioiden rajat tarpeen vaatiessa yhtä sujuvasti kuin tavarat, raha ja ihmiset ovat tehneet jo hyvän aikaa.
”Vastedes järjestökentässä uutta roolia saa etsiä palkansaajajärjestöjen ohella myös EK. Pohdinnat voivat päätyä samaan kysymykseen Pitkänsillan molemmin puolin: mihin sitä keskusjärjestöä oikein tarvitaan?” kirjoitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen lehtensä pääkirjoitussivulla vajaa vuosi sitten.
Lokakuun alussa syntyneen raamisopimuskaan ei tuonut kysymykseen vastausta, koska vasta lähivuosina nähdään, kuinka pysyväksi malliksi keskusjärjestöjen neuvottelema raamisopimus muodostuu.
Tätä taloa on vuosikymmenten varrella kutsuttu muun muassa työnantajalinnakkeeksi, Palacen taloksi ja teollisuuspalatsiksi.
Täältä on myös erityisesti menneinä vuosikymmeninä saneltu maan hallituksille, mitä suomalainen suurteollisuus haluaa. Tämä on ollut historiallisen tupo-teatterin päänäyttämö, missä pitkiin takkeihin pukeutuneet ilmeettömät miehet ovat antaneet päivystävien toimittajalaumojen kysymyksiin lyhytsanaisia vastauksia.
Koska viime vuosina näyttävät tupo-draamat ovat jääneet esittämättä, EK:n tehtäväksi on näyttänyt jääneen yritysten asioiden lobbaaminen kabineteissa ja julkisuudessa. Mutta mitä Etelärannassa oikeastaan halutaan?
Esimerkiksi ympäristöpolitiikassa työnantajat ovat viime vuosina ottaneet kantaa ainakin ydinvoimayhtiöille suunniteltuun uraaniveroon (vastustavat), energiaverojen korotuksiin ylipäätään (vastustavat), pörssikeinotteluun tarttuvaan varainsiirtoveroon (vastustavat), laivaliikenteen rikkipäästöjä rajoittavaan EU-direktiiviin (erityisesti suurteollisuus vastustaa kiihkeästi) ja ydinvoimaan (kannattavat lämpimästi).
Samaan aikaan maailmalla, esimerkiksi monella tapaa Suomen teollisuuden esikuvana olevassa Saksassa, vihreä bisnes nähdään mahdollisuutena muutenkin kuin tulevaisuudennäkymiä esittelevissä juhlapuheissa.
Hahmottavatko työnantajajärjestöt siis maailmaa ja ”Suomen etua” vain lähimmän kvartaalin perusteella vai myös tulevien sukupolvien näkökulmasta?
Rikkidirektiivi tuntuu edelleen kisimittävän Pukkista erityisesti.
”Se on Suomelle epäoikeudenmukainen, ja jos satamaliikenne siirtyy maihin, joissa direktiiviä ei tarvitse noudattaa tai liikenne siirtyy kumipyörille, niin se ei ole myöskään kestävän kehityksen kannalta järkevää”, Pukkinen sanoo.
Sinänsä elinkeinoelämä kyllä näkee hänen mukaansa vihreään bisnekseen keskittyvän Cleantechin ja esimerkiksi maatalouden typpipäästöjen vähentämispyrkimykset mahdollisina tulevaisuuden kasvualoina.
Ydinvoiman suhteen hän tyytyy toteamaan, että asia jakaa niin päättäjien, asiantuntijoiden kuin kansalaisten mielipiteitä.
”Me olemme ydinvoiman kannalla energian käyttäjien vuoksi ja heidän näkökulmansa vuoksi.”
EK:ta voi siis syyttää lyhytnäköisyydestä ainakin ympäristönsuojelussa. Kunnianhimon puuttumisesta liittoa sen sijaan ei käy syyttäminen.
EK:n virallisessa visiossa keskusjärjestön tavoitteeksi asetetaan, että se on vastedes ”osaavin, asiantuntevin ja vaikutusvaltaisin yhteiskunnallinen vaikuttaja”.
”Me sanomme avoimesti, mitkä ovat tavoitteemme, joita ajamme yhteiskunnassa eteen päin. Ei ole olemassa mitään salaista agendaa. Toimintamme oikeuttaa se, että kerromme avoimesti, mihin pyrimme. Me pyrimme kasvuun ja kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseen”, Pukkinen sanoo.
Mutta miten keskusliitto käytännössä ajaa tavoitteitaan?
SAK:n mielestä työnantajat ovat viime vuosina syyllistyneen uhkailuun ja turhaan levottomuuden lietsontaan työmarkkinoilla. Työntekijäpuolella ei olla vakuuttuneita myöskään siitä, kuinka yhtenäisesti eri alojen työnantajajärjestöt seisovat keskusliittonsa linjausten takana.
”Erityisesti huolettaa Teknologiateollisuuden ja sen johtajan Risto Alangon suhde EK:n johtoon, että seisooko suurin ja mahtavin järjestö loppujen lopuksi sittenkään EK:n linjoilla”, yksi sak:lainen vaikuttaja sanoo.
Moni työmarkkinoita läheltä seurannut asiantuntija arvioi, että työnantajien johtohahmot ovat jakautuneet aatteellisista syistä keskitettyjä ratkaisuja vastustaviin ”haukkoihin” ja maltillisempiin ja pragmaattisempiin ”kyyhkysiin”.
Haukkoihin lasketaan esimerkiksi työmarkkinajohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen ja Teknologiateollisuuden Risto Alanko. Maltillista linjaa taas edustavat esimerkiksi Jukka Ahtela ja Turun kaupunginjohtajan paikalta Etelärantaan viime vuonna siirtynyt Mikko Pukkinen.
”Pukkinen on ottanut edeltäjänsä Leif Fagernäsin jälkeen sen paikan, joka toimitusjohtajalle kuuluu. Hän on enemmän pragmaattinen kuin periaatteellinen, ehkä kunnallispolitiikka on tuonut moninaisuuden sietokykyä”, asiantuntija sanoo.
Heti raamisopimuksen synnyttä EK:n hyvin ajoitettu pragmaattisuus näytti olleen työnantajille suotuisa: hallitus lupasi sovun vastalahjaksi muun muassa leikkauksia energiaverotukseen ja yritysten maksamaan yhteisöveroon sekä lisäyksiä yritysten verovähennysoikeuksiin.
Taktisen pelisilmän lisäksi iso osa EK:n vaikutusvaltaa perustuu myös julkisuudenhallintaan. Siinä työnantajaliitto on ollut taitava.
Pari viikkoa ennen vierailuani Etelärantaan nostin kuohuviinilasia Porvoossa, Haikon kartanon juhlallisessa Romanov-salissa yhtenä noin kolmestakymmenestä toimittajasta.
Huoneen paksut, vihertävät samettiset verhot roikkuivat raskaina ikkunoiden edessä. Seinillä on lukuisia Albert Edelfeltin maalaamia muotokuvia.
Seisoimme salissa laajassa kaaressa, kun Mikko Pukkinen ja toistakymmentä muuta EK:laista toivottivat vieraansa tervetulleiksi.
EK:n perinteinen toimittajaseminaari pidettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti kevään sijaan lokakuun alussa hallitusneuvottelujen venähtämisen vuoksi. Seminaarissa oli toimittajia esimerkiksi Helsingin Sanomista, Ylestä, Kauppalehdestä ja lukuisista pienemmistä lehdistä.
EK tarjosi koko paketin: matkat, hotellimajoituksen, saunamahdollisuuden, ruuat ja ruokajuomat. Ja tietysti puolitoista päivää seminaariesityksiä, joissa esiteltiin runsaasti synkkiä kuvia maailmantalouden, euroalueen ja sen mukana myös Suomen talouden tulevaisuudesta. Tässä ei ole mitään outoa tai edes arveluttavaa: useimmat yhteiskunnalliset toimijat järjestävät verkostoitumistapahtumia toimittajille milloin missäkin.
Kaikki eivät kuitenkaan osaa luoda tapahtumiinsa välittömän rentoa, jopa toverillista, tunnelmaa. EK osaa.
Vaikka palkansaajajärjestöt SAK ja STTK olivat juuri edellisenä päivänä hylänneet työnantajien anteliaaksi arvioidun tarjouksen keskitetystä työmarkkinaratkaisusta, tunnelma Porvoossa oli lähinnä hyväntuulisen hilpeä.
Sopivan tilaisuuden tullen EK:laiset osasivat ohimennen hieman päivitellä vastapuolen käsittämätöntä ratkaisua, mutta sekin tapahtui sivistyneesti sivulauseissa.
Illalla Äyriäis-bouillabaissen, hirvifileen, valkosuklaa-mascarponemoussen ja ruokajuomien äärellä istun koko illan samassa pöydässä hyvän seuramiehen maineessa olevan Pukkisen kanssa. Häneltä ei illan mittaan lipsahda vahingossakaan uutta tietoa neuvottelujen kulusta. Sen sijaan hän kertoo muutaman vitsin. Esimerkiksi sellaisen, jossa kuulija viritetään odottamaan homofobista loppuhuipentumaa, mutta lopulta vitsissä kammo kohdistuukin pohjalaisperheen pojan mahdolliseen demariuteen.
Sellaisella kaskulla voisi helposti voittaa esimerkiksi Vihreän Langan toimittajan sympatiat puolelleen.
Kaksi viikkoa myöhemmin Etelärannassa Pukkisen työhuoneessa katson hyllyn päällä olevaa valokuvaa, jossa hyvin tärkeän näköiset herrat allekirjoittavat Rooman sopimusta vuonna 1957. Sopimuksen myötä perustettiin Euroopan talousyhteisö, eli eurooppalaiset yhteismarkkinat.
Talouden avautuminen, markkinoiden laajentuminen ja sääntelyn vähentyminen ja yhtenäistäminen ovat olleet työnantajaliittojen pitkäaikaisia tavoitteita. Niiden suhteen on myös tultu pitkä matka takavuosista, jolloin niin teollisuustuotteiden kuin postimerkkienkin hinnoista päätettiin tulosopimusten yhteydessä.
Työnantajajärjestöjen satavuotista historiaa tutkinut ja pitkään Etelärannan palveluksessa ollut Markku Mansner sanoo, että 1970-luvun ”puolikorporatiiviseen” järjestelmään verrattuna työmarkkinajärjestöjen vaikutusvalta on pienentynyt, vaikka se on edelleen suurta.
”Parlamentarismi oli silloin heikko. Se tarkoitti kokonaisratkaisuissa sitä, että työmarkkinajärjestöt lähinnä ilmoittivat eduskunnalle, miten toimitaan. Silloin yhteiskunnassa oli valtaa vailla käyttäjää ja järjestöt sitten tarttuivat siihen”, Mansner sanoo.
Poliittiset suhdanteet vaikuttavat muutenkin työmarkkinajärjestöjen asemaan: viime vaalikauden porvarihallituksen aikana EK saattoi tyytyä passiiviseen rooliin. Tämä muuttui viime kesänä, kun palkansaajapuolue sdp nousi hallitukseen. Samalla myös EK aktivoitui työmarkkinapolitiikassa.
”Heidän kylmä arvionsa taisi olla, että asioista on syytä sopia etukäteen työmarkkinajärjestöjen kesken, jotta poliitikot eivät pääsee liikaa hääräämään”, yksi työntekijäpuolen työmarkkinavaikuttaja arvioi.
Toimittajat Taneli Heikka ja Katja Boxberg lyttäsivät pari vuotta sitten julkistetussa Lumedemokratia-pamfletissaan suomalaisen työmarkkinajärjestelmän korporatiivisen konsensus-Suomen jäänteeksi, joka pääsee vaikuttamaan esimerkiksi valtioneuvoston kanslian talousneuvostossa.
”Suomalaiselle konsensukselle tyypilliseen tapaan valtiomahtien rajat liudentuvat, kun vakiintuneet korporaatiot – esimerkiksi ammattiyhdistysliike ja työnantajajärjestöt – pääsevät vaikuttamaan toimeenpanovallan pöydässä. Tällaista mallia ei ole tiettävästi missään muualla maailmassa. Sen länsimaiselle demokratialle vieraasta perusluonteesta kertoo paljon, että opintomatkoja Suomeen on tehty viime aikoina erityisesti Israelista, Ukrainasta ja Koreasta”, pamfletissa todetaan.
Markku Mansner näkee asian toisin. Hänen mielestään työmarkkinajärjestöt toteuttavat jäsendemokratiaa ja hajauttavat osaltaan yhteiskunnallista päätöksentekoa.
”Yhteiskunta on sitä vakaampi, mitä enemmän organisaatioita on hallitsijan ja hallittavien välillä. Ellei tätä välikerrosta ole, hallittavien kärsivällisyys saattaa helposti läikähtää yli, mistä nyt on nähty esimerkkejä Välimeren eteläpuolella. Meillä sen sijaan on ammattiyhdistys, puolueet ja ennätysmäärä yhdistyksiä.”
Paitsi poliittiset voimasuhteet ja hallituksen kokoonpano, keskusjärjestöjen vaikutusvaltaan vaikuttavat historian perusteella myös talouden suhdanteet.
”Jos tässä mennään vauhdilla kohti lamaa, niin voi olla, että keskusjärjestöjä tarvitaan mukaan tekemään niitä leikkauksia, joita on edessä. Voi esimerkiksi olla, että meidän pitää vielä miettiä, millaiseen sosiaaliturvaan ja millaisiin työaikoihin meillä on varaa”, Mansner sanoo.
Työnantajapalatsin edustalla Pukkisen työhuoneen ikkunan takana sumu ei osoita hälvenemisen merkkejä.
Näkyvyydelle olisi tarvetta, sillä jos kurssia olisi syytä muuttaa, isot laivat kääntyvät hitaasti, Etelärannassakin.
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
