Leif Salménin perilliset

25.3.2011 12.04

Jukka Vahti

Julkkikset syrjäyttivät toimittajat poliitikkojen piinaajina. Ehdokkaille tämä sopii mainiosti, sillä kriittiset kysymykset politiikan sisällöstä jäävät vähemmälle.

”oletteko koskaan epäillyt heterouttanne”, kuului Yleisradion toimittajan Juha-Pekka Rantalan kysymys Timo Soinille vuoden 2006 presidentinvaalien ehdokashaastattelussa.

Kysymys ei ollut edes tungettelevimmasta päästä kovan kohun nostattaneessa haastattelusarjassa.

”Olet sanonut, että sulla ei ole aikaa hankkia lapsia. Mitä jos demarit voittaa vaalit, ja susta tulee pääminsteri, niin eihän sulla silloinkaan ole aikaa hankkia lapsia. Miten aiot ratkaista tämän asian?” kysyi puolestaan Harry ”Hjallis” Harkimo sdp:n puheenjohtajalta Jutta Urpilaiselta helmikuun alussa, kun Urpilainen vieraili Nelosen Hjalliksen kanssa -ohjelmassa.

Ohjelmien välillä on kulunut vain viisi vuotta, mutta sinä aikana poliitikkohaastattelut ovat muuttuneet ainakin sen suhteen, että niitä tekevät usein toimittajien sijaan julkkikset.

Henkilökohtaisuuksia on siis tivattu aiemminkin, mutta silloin se on tehty politiikan journalismin nimissä. Nyt poliitikkojen haastattelujen tavoitteena näyttää ainakin kaupallisilla kanavilla olevan ennen kaikkea yleisön viihdyttäminen.

Viihdeohjelmien juontajat ovat tänä keväänä nousseet perinteisiä vaaliohjelmia juontavien toimittajien rinnalle ja televisionäkyvyydessä ehkä ohikin.

Esimerkiksi Hjalliksen kanssa -ohjelma on saanut kehuja Harkimon suorasukaisesta haastattelutyylistä ja kyvystä saada vieraat avautumaan. Otsikoihin Harkimon ohjelmasta on noussut esimerkiksi vihreiden puheenjohtajan Anni Sinnemäen osoittama tuki Pekka Haaviston presidenttiehdokkuudelle. Uusia poliittisia avauksia show ei kuitenkaan ole tuottanut.

Harkimon ohella politiikan toimittajien perinteisellä toiminta-alueella heiluvat nyt esimerkiksi stand up -koomikko Krisse Salminen, näyttelijä ja muusikko Reino Nordin ja talkshow-juontaja Maria Veitola, joiden kysymykset liittyvät usein isolle yleisölle tuttuihin pintajulkisuuden kohuihin. Samalla he jättävät vähemmän raflaavat mutta tärkeät sisältökysymykset suosiolla väliin.

Kun vaalirahoittajana laajalle yleisölle tutuksi tullut Ideapark-yrittäjä Toivo Sukari viime viikon Maria!-ohjelmassa heilutteli ensin nyrkkeilyhanskaa ja myöhemmin setelitukkoa kaavoitusasioista vastaavan asuntoministeri Jan Vapaavuoren (kok) nenän edessä, oli helppo todeta, että esimerkiksi toimittaja Leif Salménin ajoista, eli 1970- ja 1980-luvuista on kulunut ainakin henkisesti pitkä aika.

Salmén oli tunnettu siitä, että hän pystyi perehtyneisyytensä ja hoksottimiensa avulla piinamaan poliitikkoja eikä tyytynyt ensimmäiseen tai toiseenkaan vastaukseen, jos sen sisältö ei tyydyttänyt.

Julkkisjuontajien lähestymistapa haastateltaviin luiskauttaa heidän isännöimänsä ja emännöimänsä ohjelmat viihdeohjelmien genreen.

Ja se on tarkoituskin.

”Se on viihdettä. Toivomme kuitenkin, että nekin ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita politiikasta, haluavat ohjelman vuoksi vaikka itse ottaa jostain puolueesta selvää tai kiinnostuvat jostain ehdokkaasta”, huhtikuun alussa alkavan Krissen vaaligrillin vastaava tuottaja Meira Ruonavaara Neloselta sanoo.

Hänen mukaansa viihdeohjelmatkin voivat antaa katsojille aineksia äänestyspäätösten tekemiseen, koska poliitikot joutuvat niissä pois itselleen tutuimmista haastattelutilanteista ja saattavat tämän vuoksi paljastaa itsestään uusia puolia.

Tutkija Mari K. Niemi Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksesta on Ruonavaaran kanssa samaa mieltä. Hänen mukaansa poliitikkojen vierailut viihdeohjelmissa laajentavat politiikan potentiaalista yleisöä.

”Minusta on hyvä, että politiikan asiat ovat laajasti esillä ja poliitikoille pitää myös voida nauraa”, Niemi sanoo.

Yleisöpohjan laajennukselle on tilausta. Helsingin Sanomien tällä viikolla julkaiseman gallupin mukaan suomalaisten tiedot politiikan perusteista ovat heikot: esimerkiksi se, mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, on jäänyt isolle osalle kansaa epäselväksi.

Krissen vaaligrilli sai kaipaamaansa mainosta jo pari viikkoa sitten, kun sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungner purki pettymystään iltapäivälehdille heti demareiden osuuden nauhoitusten jälkeen.

Vaaligrillin nimi viittaa stand up -komiikasta tuttuun roustaamiseen eli grillaamiseen, jossa ohjelman vieraat joutuvat tai pääsevät koomikoiden esittämien ja henkilökohtaisuuksiin menevien monologien kohteiksi. Tähän Jungner ei ollut osannut henkisesti valmistautua.

”Minua otti päähän, ettei meille kerrottu ohjelman todellista luonnetta”, hän totesi Iltalehdelle.

Ohjelman nauhoituksissa yleisönä mukana olleet arvioivat Vihreälle Langalle, että ohjelmassa keskitytään naljailemaan enemmän ehdokkaiden henkilökohtaisille ominaisuuksille kuin esimerkiksi puolueiden tekemälle politiikalle. Moni ohjelman nauhoituksia nähneistä on pitänyt show’ta ennemmin vaivaannuttavana kuin hauskana.

Mihin kaikkeen poliitikkojen pitää vaalien vuoksi suostua?

Ruonavaaran mielestä ilman sirkustemppuja on vaikea pärjätä politiikassa. Samalla toimittajiin liittynyt sopuli-ilmiö on levinnyt myös aidan toiselle puolelle.

”Lähtökohta on, että ei pidä sietää mitään, poliitikkojen ei ole pakko suostua viihdeohjelmiin. Aika harva kuitenkaan enää pystyy kokonaan tekemään tuota päätöstä. Tässä on tietty sopuliefekti, että kun jostain puolueesta joku lähtee mukaan, muidenkin on lähdettävä, etteivät jää kakkoseksi”, Ruonavaara sanoo.

Mari K. Niemi muistuttaa, että vaalirahavirtojen pienentyminen on lisännyt poliitikkojen tarvetta hakea näkyvyyttä mediassa. Tämä on myös itseään ruokkiva kierre: mediaan hyvin istuvat persoonat pääsevät entistä paremmin esille.

”Kilpailu näkyvyydestä on kovaa. Ja ohjelmien tekijöillä on intressi saada vieraaksi sellaisia ihmisiä, joilla voi myydä ohjelmaa. Tällä voi olla välillistä vaikutusta siihen, minkälaiset poliitikot saavat näkyvyyttä ja kenen edes kannattaa pyrkiä politiikkaan”, Niemi sanoo.

Yleisradio on viime vuosina edennyt vaaleista toiseen horjuvalla linjalla. Yhtiön vaaliohjelmissa on tasapainoiltu vuoroin puskafarsseja muistuttavien kännykänkokoamiskilpailujen ja vuoroin vakavan asiallisten vaalidebattien välillä.

Kuluneella vaalikaudella Yleisradion ja erityisesti keskustalaisten johtavien poliitikkojen välejä ovat hiertäneet vaalirahakohu ja erityisesti keskustalaiseen ex-pääministeri Matti Vanhaseen kohdistetut epäilykset laittomista tai ainakin epäilyttävistä lautakasoista. Vaalirahakohu vauhditti osaltaan Vanhasen eroa pääministerin pestistä ja jätti erityisesti keskustalaisille paljon hampaankoloon Yleisradioa vastaan.

Vihreän Langan tietojen mukaan osa yleläisistäkin epäilee, että vaaliohjelmien kriittisyyttä annostellaan nyt aiempaa säästeliäämmin viime vuosien kähinöiden vuoksi.

Yleisradion uutis- ja ajankohtaisohjelmien johtajan Atte Jääskeläisen mukaan Ylen tavoite lähiviikkojen vaaliohjelmissa on selvä: aiempien vuosien vaaliohjelmiin verrattuna nyt halutaan korostaa asiasisältöjä sirkushuvien sijaan. Kännykänkokoamisia tai muita päälleliimattuja hupailuja ei siis ilmeisesti tällä kertaa järjestetä.

”Toimittajuudessa haetaan perinteistä näkemystä journalistin roolista, johon kuuluu sen hahmottaminen, mikä on oleellista ja sen kertominen yleisölle”, Jääskeläinen sanoo.

Hänen mukaansa kevään vaaleissa jännitteitä tai kiinnostavuutta ei tarvitse erikseen rakentaa journalistisilla ratkaisuilla, vaan yhteiskunnan ilmapiiri pitää huolen siitä, että poliittiset kysymykset koetaan oleellisiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten nousu riittää Jääskeläisen mielestä luomaan ennakkojännitteitä ja kiinnostavuutta vaaleihin.

Mutta ottaako Yle nyt vaaliohjelmissaan lusikan kauniiseen käteen, jotta suhteet yhtiön rahoituksesta päättäviin puoluepamppuihin pysyvät kunnossa?

Jääskeläisen mukaan ei, vaikka vaaliohjelmia ei nyt rakennetakaan pelkästään toimittajien kriittisten kysymysten varaan.

”Ei ole pelkästään toimittajien tehtävä esittää kriittisiä kysymyksiä, vaan kyllä myös poliitikot kritisoivat toisiaan varsinkin vaalikampanjoiden aikana. Toki tehtävämme on esittää myös sellaisia inhottavia kysymyksiä, jotka ovat oleellisia politiikan kannalta. Menneillä keskusteluilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä siihen, miten vaaliohjelmat on rakennettu tai mitä linjoja on valittu”, Jääskeläinen vakuuttaa.

Edessä on kolmet vaalit kahden vuoden sisällä. Ensin eduskuntavaalit kolmen viikon päästä, sitten presidentinvaalit ensi vuoden alussa ja niiden jälkeen vielä kuntavaalit syksyllä 2012.

Näemmekö siis enää menneiltä vuosilta tuttua Juha-Pekka Rantalan tai Leif Salménin tyylistä tykitystä, jolla ei kerätä kavereita mutta nyhdetään hankalistakin haastateltavista vastauksia myös hankaliin kysymyksiin?

Jääskeläinen ei halua lukita Ylen journalistista linjaa tiettyyn asentoon vuosiksi eteenpäin.

”Lähtökohtaisesti kuitenkin kaiken, mitä vaalien alla teemme, pitää tarjota suomalaisille tietoa, ja ohjelmaformaattien pitää palvella tuota tavoitetta. Pelkkä ohjelman kiinnostavuus ei ole syy tehdä vaaliohjelmia, vaan tarkoitus on auttaa äänestäjiä tekemään valintoja.”

Rantalat ja salménit taitavat jäädä näkemättä.

Tweet