Vallattomat

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Iiro Törmä

Vallattomat

2.4.2015 14.10

Kati Pietarinen

Helmikuun puolivälissä jaan Facebookissa Ilta-Sanomien artikkelin ”4 vaihtoehtoa: Kenestä seuraava pääministerin vaimo?”

”Suuri yleisö ei heitä juuri tunne. Silti yksi heistä on nainen Suomen tulevan pääministerin takana”, ingressi kiusoittelee.

Juttu esittelee valokuvien kera Tiina Soinin (harvoin julkisuudessa esiintyvä erikoislääkäri), Minna-Maaria Sipilän (kovatuloinen suurperheen äiti), Heta Ravolainen-Rinteen (räväkkä ylikersantti ja Mensan jäsen) ja Suzanne Innes-Stubbin (tyylikäs uranainen).

Ystäviäni artikkeli raivostuttaa. Jään itse pohtimaan, miksei meillä Suomessa vuonna 2015 ole yhtään naista, joka voisi yltää kansanvallan huipulle. Kahdeksasta eduskuntapuolueesta vain yhtä – tarkalleen 12,5 prosenttia puolueista – johtaa nainen.

Alan kaivella tilastoja siitä, millainen naisten tilanne eri alojen keskeisillä paikoilla on. Päätän selvittää, löytyykö ala, jossa edes puolilla tärkeistä palleista istuu naisia.

”Politiikassa naisten vähyys näkyy heti, kun katsoo tilastoja, mutta asian ymmärrystä on hämärtänyt se, että julkisuudessa on puhuttu 90-luvulta lähtien nuorten naisten nosteesta”, politiikan tutkija ja sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Jaana Kuusipalo Tampereen yliopistosta sanoo.

Naisia on aina ollut miehiä selvästi vähemmän niin eduskunnassa kuin kunnanvaltuustoissakin. Etelä-Suomessa ja isoissa kaupungeissa on kyllä naisenemmistöjä, mutta pienten kuntien äijäkeskittymät pitävät keskiarvoa paikoillaan. Epäsuhta johtuu äänestyskäyttäytymisestä: vuonna 2007 tehdyn selvityksen mukaan 52 prosenttia naisista äänesti naista, kun yli 70 prosenttia miehistä äänesti miestä.

Puolueet myös asettavat vaaleissa vähemmän naisia ehdolle. Eduskuntavaaleissa vihreät oli ainoa poikkeus: ehdokkaista 56 prosenttia oli naisia.

”Naisten poliittinen johtajuus ei ole Suomessa vakiintunut. Isoissa puolueissa tämä ilmiö on vasta tuloillaan”, Kuusipalo sanoo.

Historian aikana on ollut vain yksi kahden vuoden ajanjakso, jolloin puolet eduskuntapuolueiden puheenjohtajista oli naisia. Ennätyksen tekivät 2010–2011 Jutta Urpilainen, Päivi Räsänen, Anni Sinnemäki ja Mari Kiviniemi. Kokoomusta, rkp:tä tai perussuomalaisia ei ole koskaan johtanut nainen. Ainoa puolue, jossa puheenjohtajavuodet jakautuvat tasaisesti miesten ja naisten kesken on vihreät.

Kuusipalo arvioi 2000-luvun tuoneen merkittäviä muutoksia.

”Tarja Halonen, Anneli Jäätteenmäki ja Jutta Urpilainen ovat selvästi olleet lasikaton murtajia. Mutta kun tietylle paikalle saadaan ensimmäinen nainen, ajatellaan helposti, että nyt voidaan olla rauhassa. Halonen oli ensimmäinen nainen ulkoministerinä 1990-luvulla. Sen jälkeen ei ole ollut muita.”

Tilastoprojektin ensimmäinen naisten riemuvoitto tulee silti nopeasti: Alexander Stubbin loppukauden ajan hallituksessa oli naisenemmistö. Asiaa pohdittuani päätän, ettei se riitä, koska yhdelläkään kärkipaikalla – pääministerinä, valtiovarainministerinä, ulkoministerinä tai työ- ja elinkeinoministerinä – ei ollut naista.

”Kaikki lähtee siitä, että naiset kasvatetaan äitikansalaisiksi, joiden tehtävät liittyvät huolenpitoon ja perheeseen. Meillähän on hirveän segregoituneet koulutus- ja työmarkkinat. Se, mitä pidetään luonnollisesti naisten tehtävinä kotona, koulutuksessa ja työelämässä kertautuvat yritysmaailmassa ja politiikassa: naisille tulevat hoivapuolen ministerinsalkut”, Kuusipalo selittää.

”Siihen liittyy vielä hierarkia: naisten aloja pidetään vähemmän tärkeinä kuin miesten aloja.”

Maaliskuun lopussa Naisasialiitto unioni julkaisee Twitterissä graafin, jonka mukaan suomalaisten pörssiyhtiöiden toimitusjohtajina on moninkertaisesti Juha-nimisiä verrattuna naisiin: 118 suomalaisesta toimitusjohtajasta on kaksi naista. Löydän nopeasti tiedot naisten osuuksista pörssiyhtiöiden hallituksissa: keskiarvo on 23 prosenttia. Valtioenemmistöisten pörssiyhtiöiden hallituksissa tilanne on huomattavasti parempi, mutta yhtäkään valtioenemmistöistä pörssiyhtiötä ei johda nainen. Kuten ei myöskään työeläkeyhtiötä.

Miksi naiset eivät pääse yrityksissäkään huipulle?

Professori Anne Kovalainen aloittaa vastauksen sukupuolitetusta koulutuksesta: kaupallisilta aloilta valmistuvista puolet on naisia, mutta raskaan teollisuuden perinteet ovat vahvat. Suomessa teollisuusyrityksen toimitusjohtajaksi pääseminen vaatii käytännössä insinööritaustaa. Uran keskivaiheilla naiset valikoituvat yleensä asiantuntijatehtäviin ja henkilöstöpomoiksi – sieltä harvoin ponnistetaan ylimpään johtoon.

”Jos on pieniä lapsia, harvempi hakeutuu globaaliksi myyntitykiksi tai tehtäviin, jotka edellyttävät paljon matkustamista. Lapset vaikuttavat edelleen enemmän naisten kuin miesten valintoihin.”

Lopulta se porukka, josta toimitusjohtajia etsitään, on pieni. Verkostot vaikuttavat voimakkaasti.

”Ei hyvä veli -verkosto mikään tuulesta temmattu käsite ole.”

Kovalaisen mukaan tutkijat ovat erimielisiä siitä, voiko yritykseltä vaatia tasa-arvonormien täyttämistä esimerkiksi hallituskiintiöiden avulla: yrityksen tehtävä kun on osakkeenomistajien tahdon noudattaminen.

Entä valtionyhtiöt?

Kysymys on Kovalaisen mielestä hankala. Valtio voisi vaatia enemmistöomisteisissa yhtiöissä tasa-arvonäkökulman huomioimista hallitusjäsenten ja ylimmän johdon valinnassa – mutta se olisi vastoin viime aikojen yleistä kehityskulkua: valtio-omistaja on höllentänyt otettaan yhtiöistään.

Kovalainen näkee, että todellinen muutos tapahtuu vasta kun yritykset itse ryhtyvät pohtimaan, tulevatko parhaat kyvyt käyttöön, kun niin moni nainen jätetään sivuun johtopaikoista.

Kovalaisen yhdessä Petri Rouvisen ja Annu Kotirannan 2007 tekemän tutkimuksen mukaan suomalaisyritykset, joilla on toimitusjohtajana nainen tai hallituksessa merkittävä naisedustus, ovat muita reilun prosenttiyksikön kannattavampia.

”Teemme nyt jatkotutkimusta, jossa pyrimme selvittämään kausaliteettia. Itse uskon, että kyse on siitä, että valituksi tulevat naiset ovat käyneet kovemman koulun ja siitä, että jo valmiiksi menestyvät yritykset ovat valmiimpia uusiin ajatuksiin eli palkkamaan naisia.”

Huhtikuun mittaan tilastoprojektini alkaa häiritä jo koko toimituksen työskentelyä.

”No, Akavan hallitus! 22 jäsentä, kuinka monta naista?”, vaadin arvauksia työkavereilta.

Yksi veikkaa kuutta, toinen nollaa. Korkeakoulutettuja työntekijöitä edustava Akava on puhunut paljon työelämän tasa-arvosta, kolmas kommentoi, ja arvaa kymmentä.

Oikea vastaus on neljä, vaikka järjestön jäsenistä puolet on naisia. Tulos on työmarkkinakeskusjärjestöjen huonoin, muttei paljon eroa tilanteesta SAK:ssa, STTK:ssa tai työnantajien EK:ssa. Puheenjohtajana missään niistä ei ole koskaan ollut naista.

Googlaan ja soitan läpi 79 suomalaista ammattiliittoa: niistä vain 18:aa johtaa nainen. 12 suurimmasta ammattiliitosta vain kolmea – Palvelualojen jättiliitto PAM:ia, lähi- ja perushoitajien Superia ja erityisesti kuntatyöntekijöitä edustavaa Jytyä – johtaa nainen. Kyseisissä liitoissa naisia on jäsenistöstä 80–95 prosenttia.

Kaikkiaan 39:stä selvästi naisenemmistöisestä liitosta enemmistöä – kahtakymmentä – johtaa mies. Sitä vastoin vastaan tulee tasan yksi miesvaltainen liitto, jota johtaakin nainen: pieni arkkitehtiliitto SAFA.

Korkeakoulutettujen keskusjärjestö Akava ajaa pörssiyhtiöiden hallituksiin 40 prosentin naisosuutta. Jos tavoite ei vuoteen 2018 mennessä toteudu, asiasta pitäisi järjestön mukaan säätää laki. Voisiko kiintiölaki olla ratkaisu Akavan hallituksen omaan naispulaan?

Kysymys yllättää puheenjohtaja Sture Fjäderin.

”En osaa ottaa tähän kantaa puhumatta asianajajan kanssa. Yhdistyksiä säätelee yhdistyslaki, voisi olla vaikea lainsäädännöllä pakottaa kansalaisjärjestöjä toimimaan tietyllä tavalla.”

Fjäder selittää, että liittohallituksessa on kiintiöidyt paikat kullekin jäsenliitolle, joka valitsee siihen edustajan, yleensä liiton puheenjohtajan tai toiminnanjohtajan. He taas ovat usein miehiä.

Mistä se sitten johtuu?

”Yleensä tehtävään valitaan aktiivinen, edunvalvontaa ymmärtävä ihminen. Ei kukaan varmaan ole tullut puheenjohtajaksi sen takia että on mies tai nainen, ihan muut asiat ratkaisevat.”

Miten pitkään siinä menee, ennen kuin Akavan hallitus edustaa jäsentensä sukupuolijakaumaa?

”Kyllä mä uskon, että liittoihin tulee enemmän naispuheenjohtajia ja toiminnanjohtajia, suunta on kuitenkin selvä.”

Koitan keksiä aloja, joissa kaiken järjen mukaan johtajina pitäisi olla naisia.

Peruskouluissa, ammattikouluissa että lukioissa selvä enemmistö opettajista – 60–77 prosenttia – on naisia. Rehtoreista naisia on kaikilla asteilla alle puolet.

”Luulen, ettei tämä ole niinkään sukupuolikysymys. Tehtäviin on valittu osaavimmat”, amattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arenen toiminnanjohtaja Riitta Rissanen perustelee.

Hän on juuri listannut minulle ammattikorkeakoulujen naispuolisten rehtoreiden nimet: Ritva Laakso-Manninen, Riitta Konkola, Mervi Vidgrén, Anneli Pirttilä. Miesrehtoreita on 22. Yliopistoissa sentään jako on tasaisempi: naisia on kuusi viidestätoista.

Kunnallisissa terveyspalveluissa työskentelevistä 88 prosenttia oli pari vuotta sitten naisia, sosiaalialalla peräti 95 prosenttia. Ehkä vihdoin tärppää!

Googlaan läpi sairaanhoitopiirien johtajat: Pentti, Jouko, Hannu, Juha, Kari, Jari, Riitta! Rauno, Hannu, Hannu, Jaakko, Risto, Timo, Ahti, Göran, Olli-Pekka, Matti, Pertti, Hemmo, Maire!

Paljastuu, että Hannut ovat sairaanhoitopiirien Juhia: heitä on johtajissa enemmän kuin naisia yhteensä.

Sosiaali- ja terveysministeriön lääkintöneuvos Timo Keistinen selittää, että sairaanhoitopiireissä on kolmijakoinen johto, sen muodostavat kokonaishallinnon johtaja, ylilääkäri ja hoitopuolen johtaja. Johtajien lisäksi myös ylilääkäreistä ylivoimainen enemmistö on miehiä, hoitopuolen johtajista taas naisia.

Mitä muita merkittäviä asemia alalla on? Sairaaloiden johtajat, joiden joukossa naiset ovat Keistisen mukaan myös poikkeus. Kuntien sosiaali- ja terveystoimen johtajat: käyn läpi kymmenen isointa kaupunkia, miehiä on kuusi.

En luovuta. Soitan esitystaiteilijoita edustavaan Temeen, jossa kerrotaan, että heidän jäsenistään selkeä enemmistö on naisia. Vietän tunnin valtion teatteritukea nauttivien teattereiden, lähinnä kaupunginteattereiden nettisivuilla: käyn niitä läpi 30. Löydän kahdeksan naisjohtajaa.

Käyn piruuttani vielä laskemassa, kuinka moni keskeisen median vastaava päätoimittaja on nainen. Journalistiliiton jäsenistä 57 prosenttia on naisia. Valikoin mukaan suurimmat ja tärkeimmät sanomalehdet, Ylen, MTV3:n ja STT:n. Lista on järkyttävä: kaksi naista, 14 miestä.

Sitten vihdoin se löytyy – selvityksen ainoa tasaluku! Kahdentoista ministeriön ylimmistä virkamiehistä kuusi on naisia: Anita Lehikoinen, Tiina Astola, Päivi Nerg, Jaana Husu-Kallio , Hannele Pokka ja Päivi Sillanaukee.