Toivon ja epätoivon vuosi

28.10.2016 14.31

Emmi Skytén

Turvapaikanhakijat muuttivat monen suomalaisen työn, vapaa-ajan ja maailmankuvan. Kolme ihmistä kertoo, miten.

Elokuu 2015. Pohjanmaalla vanhempainvapaataan viettävä Sirkka Suurla on juuri saanut toisen lapsensa, ja päivät kuluvat sumussa.

Uutiskuvat jäävät mieleen. Täpötäydet pakolaisveneet rantautumassa Kreikan saarille. Rantaan nousevien ihmisten uupuneet ilmeet ja vauvat, jotka nostetaan rantavedessä kahlaavien auttajien syliin. Kuin hänen oma lapsensa.

Uutisissa kerrotaan, että Kreikassa on turvapaikanhakijoita paljon enemmän kuin aikaisemmin. Suurla uumoilee, että pian muuttoliike näkyy kaikissa EU-maissa.

Turvapaikanhakijoista huolestuneet ihmiset ympäri Eurooppaa muodostavat Facebookiin ryhmiä, jotka seuraavat tilannetta ja haluavat auttaa pakolaisia.

Ryhmien välityksellä suomalaiset saavat tietää, että pakolaiset ovat tulossa Suomeen jo ennen kuin suomalainen media tietää siitä, päättäjistä puhumattakaan.

Pian Suomeen kiirii uutisia, että Budapestiin juuttuneet pakolaiset pääsevät jatkamaan matkaansa Saksaan. Suurla laskeskelee vanhana interreilaajana, että muutaman viikon sisällä heitä tulee myös tänne.

Kun turvapaikanhakijoita alkaa saapua bussilla Suomen länsirajalle, Suurla ajattelee vanhempia pienten, kesävaatteisiin puettujen lastensa kanssa. Suurla on täynnä voimatonta hätäännystä. Ymmärretäänkö tilanteen vakavuus Suomessa? Tuleeko armeija viemään telttoja rajalle? Poimiiko joku yksin tulevat lapset turvaan?

Kuun lopussa rannikko-Pohjanmaalle sijoitetaan pohjoisesta saapuvia turvapaikanhakijoita, erityisesti lapsiperheitä.

Syyskuun alku 2015. Suurla perustaa Facebookiin ryhmän, jossa muun muassa kerätään tavaroita turvapaikanhakijoille.
Lahjoitettua tavaraa riittää. Vaatteita, sohvia, sänkyjä. Lamppuja, lastenrattaita, leluja. Lakanoita, astioita, jopa pakastimia.

Kristiinankaupungissa on 580 turvapaikanhakijaa, mutta organisaatiot eivät ole valmiina.

Punaisen Ristin paikallisjärjestöt Kristiinankaupungin alueella olivat tottuneet järjestämään tapahtumia ja keräyksiä. Ne olivat varautuneet antamaan hätäapua onnettomuuden tai tulipalon jälkeen, eivät majoittamaan sodasta  traumatisoituneita ulkomaalaisia. Paikalliset järjestöt venyivät silti uskomattoman paljon. Ongelmana olivat organisaatioiden ylimmät tasot.

”Virallinen järjestelmä puuttui. Koko systeemi oli trimmattu siihen oletukseen, että Punainen Risti saa avunpyynnön ja sieltä lähdetään ylhäältä alaspäin ohjeistamaan eturintamassa olevia vapaaehtoisia”, Suurla sanoo.

Suurla ja muut vapaaehtoiset olivat oman improvisaation varassa. Missään ei neuvottu, miten asiat pitää hoitaa.

”Oli hätkähdyttävä kokemus huomata, kuinka paljon on yksittäisten ihmisten varassa.”

Ilman vapaaehtoisia olisi saattanut mennä kuukausi, ennen kuin turvapaikanhakijoilla olisi ollut juuri muuta kuin kesävaatteet, jotka päällään he saapuivat.

Syyskuun puoliväli. Vastavalmistunut juristi Annastiina Ali-Lekkala lukee kotikaupunkinsa Forssan paikallislehteä. Hän on opiskellut Ruotsissa ja muuttanut kesällä Helsinkiin.
Forssan Lehti kertoo, että vapaaehtoiset ovat saaneet vuorokaudessa perustettua hätämajoituskeskuksen turvapaikan hakijoille. Uutisessa mainitaan tuttuja.

Ali-Lekkalaa aihe kiinnostaa myös ammatillisesti: hän erikoistui opinnoissaan ihmisoikeuksiin ja etsii niihin liittyvää työtä.

Ali-Lekkala lähettää forssalaisille tutuilleen viestin, että hän voi tarvittaessa tulla Helsingistä auttamaan. Muutaman viikon ajan Ali-Lekkala asuu Forssassa vanhempiensa luona. Hän järjestää turvapaikanhakijoille majoitusta, jakaa ruokaa ja setvii juoksevia asioita.

Kaksi ensimmäistä viikkoa kaikki pyörii vapaaehtoisvoimin. Työntekijöitä hätämajoituskeskuksessa ei silloin ole.

Syyskuun 15. päivä. Kansanedustaja Olli-Poika Parviainen (vihr.) odottaa Tampereen rautatieasemalla Helsinkiin menevää junaa. Rautatieasema on täynnä pohjoisesta Helsinkiin matkustavia turvapaikanhakijoita. Parviainen tviittaa: ”Tampereenkin rautatieasemalla näyttää olevan kymmeniä turvapaikanhakijoita. Maailma tuntuu pieneltä.”

Vastaukseksi hän saa vihaviestejä. Niiden perussanoma on, että turvapaikanhakijoiden tulva on Parviaisen kaltaisten maanpettureiden vika.

Helsinkiin saavuttuaan Parviainen kävelee eduskuntaan, jossa pidetään samana päivänä ulkomaalaisasioista vastaavan hallintovaliokunnan kokous. Syksyn alusta lähtien hallintovaliokunta on käsitellyt turvapaikanhakijoita lähes jokaisessa kokouksessaan.

Parviainen muistaa rautatieaseman turvapaikanhakijat ja havahtuu konkreettisesti siihen, että kysymys on ihmisten elämistä ja kohtaloista. Sitä ei eduskunnan asiakirjoja lukiessa uskoisi. Niiden hallinnollinen jargon kuvaa vain steriiliä pakolaiskriisiä ja vetovoimatekijöitä.

Syyskuun loppu 2015. Uusnatsit häiriköivät vapaaehtoisten Facebook-ryhmissä. Sirkka Suurla seuraa, kuinka keskusteluista otetaan kuvakaappauksia ja niiden perusteella julkaistaan vääristeleviä juttuja vihasivusto MV-lehdessä.

Muutama auttaja saa tappouhkauksia, minkä jälkeen yksi vapaaehtoinen pyytää ohjeita poliisilta. Poliisi neuvoo ottamaan kuvakaappaukset uhkaavista tai herjaavista kirjoituksista ja toimittamaan ne poliisille. Osoitetiedot neuvotaan muuttamaan salaiseksi.

Osa vapaaehtoisista ei esiinny verkossa enää omalla nimellään. Suurla ei tähän suostu.

”Täällä jotkut natsit ovat sitä mieltä, että lapsille ei saa järjestää lämpimiä vaatteita ja villasukkia jalkaan. Haluan elää sellaisessa maassa, jossa voin tehdä tätä koko nimelläni.”

Lokakuu 2015. Vauvan kanssa on hankala lähteä saapuvia turvapaikanhakijoita vastaan, joten Sirkka Suurla ottaa informaatiokeskuksen roolin. Hän alkaa välittää viestejä eri vapaaehtoisten ja järjestöjen välillä.

Suurla soittaa puheluita ja lähettää viestejä niin paljon, että peukalo tulehtuu. Hän soittaa muille vapaaehtoisille ja kertoo, mitä tavaroita puuttuu. Muut vapaaehtoiset haalivat tarvikkeet ja lähtevät ajamaan yötä vasten kohti määränpäätä.

Suurla on yhteydessä satoihin muihin auttajiin, useimmiten keski-ikäisiin naisiin, jotka uhraavat paljon aikaa auttamistyöhön. Useimpia heistä Suurla ei tapaa kasvotusten.

Tavaroiden keräyspisteellä Suurla ja muut vapaaehtoiset tapaavat apaattisia vanhempia, jotka ovat henkisesti aivan lopussa, mutta vastaavat silti hymyyn. He tapaavat lapsia, jotka ovat väsyttävästä matkasta huolimatta heti valmiita leikkimään ja tutkimaan lahjoitettujen lelujen kasaa.
Ulkona saattaa olla viisi astetta pakkasta, ja lapsilla on varvassandaalit ja ohuet vaatteet.

Suurlaa järkyttää, että ihmiset ovat saattaneet olla vuorokauden Suomessa, mutta kenelläkään ei ole ollut aikaa tarkistaa, missä kunnossa he ovat ja mitä he tarvitsevat, mitä he ovat juuri kokeneet tai keitä he ylipäätään ovat.
Silti myöhemmin tätä aikaa Suurla kaipaa. Asiat kuitenkin vielä järjestyvät.

Marraskuu 2015. Syksyn aikana hallintovaliokunnassa käydään tiukkoja keskusteluja turvapaikanhakijoista. Suljettujen ovien takana käytyjä keskusteluja ei saa referoida julkisuudessa, mutta sen verran Olli-Poika Parviainen kertoo, että hallituspuolueiden linja on tiukka. Valiokunnan hyväksymät lausunnot myötäilevät hallituksen linjaa, ja niihin on kelpuutettu hyvin vähän rakentavaakaan kritiikkiä.

Ensimmäisen kauden kansanedustaja on turhautunut. Hän on vihdoin päässyt päättäjäksi mutta joutunut huomaamaan, että voi vaikuttaa turvapaikanhakijoita koskeviin päätöksiin hyvin vähän. Öisin hän valvoo.

"Koen riittämättömyyden tunnetta. Hallituksen esitykset ovat, mitä ne ovat. Niihin voi vaikuttaa oppositiosta käsin aika vähän", Parviainen sanoo.

Parviainen purkaa oloaan keskustelemalla läheisten kanssa. Hän kehittää selviytymisstrategioita, ajattelee, että pienikin muutos on hyvä asia. Että hän edustaa valiokunnassa kaikkia vihreitä, jotka eivät muuten pääse päättämään turvapaikka-asioista lainkaan.

Hän kyllä yrittää tuoda esityksiin ihmisoikeuksiin ja kansainvälisten sopimusten kunnioittamiseen liittyviä näkökulmia, mutta usein se jää yritykseksi.

Jos näyttää siltä, että esityksiin ei voi tarpeeksi vaikuttaa, Parviainen jättää eriäviä lausuntoja yhdessä rkp:n, vasemmistoliiton ja joskus myös sdp:n kanssa.

Tammikuun alku 2016. Sirkka Suurla vastaa puhelimeen. Turvapaikanhakijaystävä soittaa ja kertoo, että hän on saanut kielteisen päätöksen. Vaimo ja lapset ovat Isisiä piilossa jossakin Irakin maaseudulla.

Suurla miettii yhdessä ystävänsä kanssa, mitä tämä voi enää tehdä saadakseen perheensä turvaan. Suurla perehtyy suomenkieliseen päätökseen tutkiakseen, onko siinä virheitä. Hän rohkaisee valittamaan turvapaikkapäätöksestä ja neuvoo, että Välimeren yli ei kannata lähettää ainakaan lapsia.

Tammikuun loppu 2016. Parviainen toipuu keuhkokuumeesta, jota on kestänyt joulukuusta asti. Pitkittyneeseen sairauteen on saattanut vaikuttaa työstressi.
Turvapaikanhakijoiden sijaan julkisuudessa puhutaan nyt katupartioista ja äärioikeiston noususta, ”siitä, kuinka tavalliset suomalaiset flippaavat, kun Suomeen tulee ihmisiä muualta hakemaan turvaa”, kuten Parviainen kuvaa.
Parviainen tuskailee, koska Suomessa tehdään historiallisia päätöksiä, mutta moni ei tunnu olevan valmis ottamaan vastuuta.

Helmikuun puoliväli 2016. Annastiina Ali-Lekkalaa jännittää. Hän on menossa työhaastatteluun turvapaikanhakijoita avustavaan Refugee Law -asianajotoimistoon. Toimisto on oikeastaan toisen asianajotoimiston sivukonttori, ja se on perustettu Helsingin Kallioon vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Suuret maapalloa kuvaavat logot katutason ikkunoissa näyttävät turvapaikanhakijoille, että täältä kannattaa hakea oikeusapua turvapaikan anomista varten.

Joillekin turvapaikanhakijat ovat bisnes. Uusien, haavoittuvien asiakkaiden suuri määrä houkuttelee lakialalle firmoja, jotka laskuttavat paljon enemmän kuin pitäisi, tekevät työnsä hutiloiden tai lahjovat turvapaikanhakijoita asiakkaikseen. Joidenkin firmojen työntekijöillä ei ole edes lainopillista koulutusta. Suomen Asianajajaliitto on edellisen kuun tiedotteessaan varoittanut tällaisista huijareista.

Ali-Lekkala on kuullut huhuista. Siksi hän on tutkinut mahdollisen tulevan työpaikkansa taustoja ja hiillostaa aiheesta työhaastattelussaan. Työnantajat saavat hänet vakuuttuneeksi siitä, että tämä on Asianajajaliiton ohjeita noudattava asianajotoimisto. Sen toimintaa valvotaan, ja jokaiseen asiakkaaseen panostetaan.

Helmikuun loppu 2016. Helmikuussa katu-
partioryhmä Soldiers of Odinin jäsenet eri puolilta Suomea kokoontuvat Tampereella. Olli-Poika Parviainen protestoi Twitterissä, ja viesti julkaistaan Aamulehdessä. ”Tuo soldiers of odin -jengi on järjestäytynyt nopeasti. Poliisin syytä seurata tarkkaan. Myös kytkökset muihin syytä selvittää”, hän kirjoitti viestissä.

Mediahuomion jälkeen Parviainen saa sähköpostiinsa niin paljon vihaviestejä, että hän joutuu tekemään suodattimen sähköpostiinsa.

Maaliskuun 1. 2016. Ensimmäinen työpäivä. Annastiina Ali-Lekkala on mukana, kun kokeneempi työntekijä tapaa asiakasta, jota on kidutettu kotimaassaan. Kokemuksesta on hyötyä, kun Ali-Lekkala myöhemmin tapaa toisen asiakkaan, tavallisen siviilin, jonka militantit sieppasivat hänen kotimaassaan ja jota kidutettiin katkomalla hänen raajojaan.

Turvapaikanhakijoiden tarinat ovat hirveitä, mutta jotkut niistä ovat aivan erityisen hirveitä.

Kohtaloita ei silti voi jäädä miettimään, koska seuraavat asiakkaat ovat jo tulossa. Usein Ali-Lekkala tapaa kymmeniä turvapaikanhakijoita päivässä ja vastaa kymmenien muiden asiakkaiden kysymyksiin viestipalvelu Viberissä. Joinakin päivinä viestejä tulee satoja.

Huhtikuu 2016. Kevään aikana Sirkka Suurlan irakilainen ystävä kuulee, että hänen sukulaisiaan on siepattu ja toisia ammuttu.

”Ymmärrätkö sinä? Siis hakija, joka ei ole saanut turvapaikkaa, saa muutaman kuukauden välein viestejä, että taas on tapettu joku perheenjäsen. Sellaisen uutisen kuuleminen, ei siihen ole sanoja. Minulla ei ole ketään suomalaista ystävää, jolla tähän tahtiin kuolisi perheenjäseniä”, Suurla sanoo vihaisena.

Syksyllä turvapaikanhakijoiden auttaminen oli ollut vielä helppoa, kun he tarvitsivat tavaroita ja apua arjessa. Nyt auttaminen on paljon vaikeampaa ja uuvuttavampaa.
Myöhemmin Suurla lukee turvapaikkapäätösten haastattelupöytäkirjoja, joiden väkivallankuvaukset ovat niin hirveitä, että on pidettävä taukoa jokaisen kappaleen jälkeen. Suurla epäilee, että ainakin yksi hänen ystävistään on kuolemanvaarassa, jos hän palaa Irakiin.

”Hänelläkin on pieniä lapsia, mutta he ovat Irakissa. Tavallaan olemme samassa elämäntilanteessa. Paitsi että emme ole.”

Toukokuu 2016. Ali-Lekkalan päivät ovat pitkiä, usein 11-tuntisia. Silti hän pitää työstään. Hän avustaa toimiston kahta asianajajaa tekemällä taustatyötä ja tapaamalla turvapaikanhakijoita.

Hän saa tehdä koulutustaan vastaavaa työtä. Oikeastaan on onnekasta, että hänenlaisiaan asiantuntijoita tarvitaan nyt Suomessa. Jos turvapaikanhakijoita ei olisi tullut edellisenä syksynä niin paljon, hän olisi varmaan hakenut ihmisoikeuksiin liittyvää työtä ulkomailta.

Työ on palkitsevaa. Kun Ali-Lekkala antaa ohjeita turvapaikkapuhutteluun, hän voi saada hakijan jännittämään ehkä hiukan vähemmän. Ja tietysti erityisen palkitsevaa on, jos joku asiakkaista saa turvapaikan. Mutta sellainen käy yhä harvinaisemmiksi.

”Melkein voi skumppapullon avata, kun joku saa turvapaikan.”

Kesäkuu 2016. Eduskunta jää kesälomalle. Olli-Poika Parviainen voi hengähtää hetken stressaavasta vuodesta.
Parviainen on optimisti. Hän uskoo, että kaikesta huolimatta Suomi kansainvälistyy hyvää vauhtia.

”Kun katsotaan taaksepäin, miten Suomessa on suhtauduttu ulkomaalaisiin tai ylipäätään ihmisiin, jotka eivät edusta perinteistä suomalaista stereotyyppiä, suunta on ollut koko ajan parempaan päin.”

Parviainen sanoo, että Suomessa on nyt ennakkoluulojen ja pelkojen kouristuksia. Silti yhä suurempi joukko suomalaisia on suvaitsevaisuuden ja kansainvälisyyden puolella. Hallituksen läpi viemät lait voidaan jossain vaiheessa muuttaa.

Elokuu 2016. Eräänä elokuun päivänä Kristiinankaupungin alueelta kutsutaan kolme bussilastillista turvapaikanhakijoita kuulemaan päätöstään. Vain yhden saama päätös on myönteinen.

Suurla ja kylän muut auttajat järkyttyvät. Vuoden ajan turvapaikanhakijat ovat olleet heidän naapureitaan. Heihin on tutustuttu, ja heidän kanssaan on vietetty aikaa. Turvapaikanhakijoiden lapsia on kuskattu omien lasten kanssa futistreeneihin, on korjailtu pyöriä yhdessä, istuttu juomassa teetä, käyty ongella.

On nähty, kuinka pakomatkan aikana kidutusta todistaneet lapset tuntevat jälleen olonsa turvalliseksi ja kuinka heidän vanhempansa ovat oppineet nukkumaan öisin. Moneen perheeseen on syntynyt Suomessa vauva. Vauvat on kääritty paikallisten kutomiin villapeittoihin, sukkiin ja myssyihin.

Joinakin öinä Suurla miettii raakoja uutiskuvia Irakista ja Afganistanista. Hän kuvittelee niissä vauvoja, joiden yllä on suomalaismummojen kutomat vaatteet.

Suurlaa huolettaa erityisesti, mitä lapsiperheille tapahtuu. Jäävätkö he kadulle, jos he eivät uskalla palata takaisin kotimaahansa?

Elokuu 2016. Annastiina Ali-Lekkalaa turhauttaa, kun hänen pitää kertoa asiakkaalle, miksei tämä ole saanut turvapaikkaa. Erityisen turhauttavalta tuntuu silloin, kun Ali-Lekkalankin mielestä asiakkaan olisi pitänyt saada jäädä Suomeen.

Silloin pitää selittää mahdollisimman korrektisti, että valitettavasti Euroopassa nyt vain on tällainen poliittinen tilanne, että turvapaikan saaminen on hankalaa. Ja että toivottavasti päätös kumoutuu hallinto-oikeudessa.

Monta kertaa turvapaikkaa ei ole heltynyt, vaikka asiakas olisi täyttänyt kaikki turvapaikan saamiseen tarvittavat ehdot. Vainottuja sunneja on käännytetty takaisin Irakiin, vaikka joidenkin lähteiden, muun muassa Amnestyn raportin mukaan, maassa tehdään sotarikoksia sunnimuslimeita kohtaan. Näin tehdään, vaikka Euroopan ihmisoikeussopimuksessa sanotaan, ettei ketään saa lähettää takaisin toiseen maahan, jos ei voida varmistua siitä, ettei hänen henkensä ole uhattuna.

Ali-Lekkalasta on selvää, että Maahanmuuttovirastossa ei voida aina varmistua siitä, että henkilö olisi turvassa kotimaassaan, ja silti hänet käännytetään.

"Sellainen sotii käsitystäni oikeusvaltiosta vastaan."

Tällaisina hetkinä Ali-Lekkalasta tuntuu pahalta. Ei ainoastaan turvapaikanhakijan takia, vaan myös siksi, että päätöksiä tehdään Suomessa, hänen omassa kotimaassaan. Suomenhan piti olla hyvän hallinnon maa.

Syyskuun alku 2016. Tulevaisuudessa työt Refugee Law´ssa tulevat muuttumaan. Syyskuun alussa tuli voimaan kohuttu laki, joka vaikuttaa myös Ali-Lekkalan työhön. Lain mukaan turvapaikanhakijat saavat turvapaikkaprosessin aikana oikeusapua vain erityistapauksissa ennen kuin valittavat hallinto-oikeuteen. Erityistapauksia ovat esimerkiksi alaikäiset tai luku- ja kirjoitustaidottomat hakijat.

Avustajan pitää olla asianajaja tai luvan saanut juristi, jollainen Ali-Lekkala ei ole. Siksi hän avustaa nykyään toimiston asianajajia taustatöissä eikä ole enää läsnä turvapaikkapuhutteluissa.

Muutenkin toimistossa keskitytään nyt niihin asiakkaisiin, jotka valittavat hallinto-oikeuteen. Uusia turvapaikkaa hakevia asiakkaita ei enää tule, koska lakimuutoksen takia heidän pitää nykyisin asioida julkisen sektorin oikeusaputoimistoissa. Kielteisen päätöksen saaneet voivat tosin edelleen hakeutua yksityiselle puolelle.

Vaikka turvapaikanhakijoihin liittyvät jutut vähenisivätkin, töitä asianajotoimistossa todennäköisesti riittää. Niin Ali-Lekkala ainakin toivoo, koska hän haluaa tietää, miten asiakkaille lopulta käy. Hallinto-oikeuden päätöksen odotteluun voi kulua vuosikin.

Syyskuun loppu 2016. Vuoden aikana Sirkka Suurlan silmät ovat avautuneet. Ehkä Suomi ei olekaan enää se hyvinvointivaltio, jollaiseksi hän sen kuvitteli.

Toisaalta hän on huomannut, miten paljon ympärillä on tavallisia, hyviä ihmisiä. Monet itsekin köyhät ja sairaat ovat antaneet rakkautta ja huolenpitoa tulijoille.

"Mietin, kuinka kauan me saamme elää rauhan aikaa. Irakilaisten, afganistanilaisten ja syyrialaisten ystävieni kautta maailma on pienentynyt. En koe enää olevani turvassa ilmastonmuutoksen kiihdyttämiltä konflikteilta."

Juttu on julkaistu alunperin 21.10. ilmestyneessä Vihreä Lanka -lehdessä.