Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Natalia Baer

Aina voi soittaa. Jos uusi ammatti ei löydykään, Antti Kylliäisestä tulee entistä parempi saksofonisti. Natalia Baer

Aina voi soittaa. Jos uusi ammatti ei löydykään, Antti Kylliäisestä tulee entistä parempi saksofonisti.

Itsensä herra

24.6.2009 12.27

Anna Ruohonen

Parkkipaikalla suvut kohtaavat: isosedät vaaleissa kesäpuvuissa, tädit leijuvissa sifonkihelmoissa. Käsissään toppapussiin pakattu kamera ja sellofaanikartioon rullattu ruusu.

Tämä on suomalainen perhejuhla. Päivä, jota varten on leivottu suolainen piirakka, viikattu hihansuuhun nenäliina ja puettu pikkuveljellekin puku.

Vielä tänään, elokuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina, helsinkiläisen Pakilan seurakunnan nuorisopastori Antti Kylliäinen on osa perheiden tärkeää päivää. Hän siunaa heidän lapsensa, rippikoululaiset. Antaa heille ensimmäisen ehtoollisen.

Ja samalla ehkä oman papinuransa viimeisen.

Lokakuun alussa Kylliäinen jättää työnsä pappina.

Yksitoista vuotta sitten hänestä tuli Suomen tunnetuin seurakuntapappi ja kirkon toisinajattelija. Hän pyhittää parisuhteen kuin parisuhteen, puhuu mieluummin armosta kuin perisynnistä ja taivaasta kuin helvetistä.

Kirkolle se ei oikein sovi.

Lokakuussa yksitoista vuotta sitten Antti Kylliäinen päätti olla kohtelias.

Hän oli saanut painosta esikoiskirjansa ja antanut Helsingin Sanomille haastattelun. Hän uskoi aloittavansa tärkeän keskustelun kristillisestä opista.

Kohteliaisuuden vuoksi hän vei kirjansa piispa Eero Huoviselle neljä päivää ennen julkaisua.

Piispa luki ja tiesi odottaa kohua.

”Jumala on kaikkivaltias, mutta sallii kärsimyksen”, piispa sanoi, kun Helsingin Sanomat haastatteli myös häntä.

”Joskus on helpompi uskoa helvettiin kuin taivaaseen”, hän jatkoi.

Päinvastoin kuin Kylliäinen oli kirjoittanut.

Haastattelun lopuksi piispa korosti, että kirkon katon on oltava korkealla ja seinien leveällä. Niin leveällä, että kirkossa sopii käymään uskonnollista ajatusnyrkkeilyä.

Päivälehti julkaisi piispan ja Antti Kylliäisen haastattelut sunnuntaisivuillaan. Antoihan Jumala minulle järjen, piispa totesi otsikossa.

Järki panee uskovankin ihmettelemään.

Kylliäisen ihmettely aloitti myrskyn. Tärkeän keskustelun aloittamisen sijaan hän täräytti kirkon konservatiivien hermoon.

Vapaamielisemmät kutsuvat heitä änkyröiksi.

Änkyrät tosin olivat tainneet panna Kylliäisen merkille jo aiemmin. Vuonna 1994 Kylliäinen oli kirjoittanut kolumnin, jossa hän pohti Jumalan armon ja tuomitsevuuden ristivetoa. Hän päätteli, että armo oli näistä kahdesta väkevämpi.

Kylliäinen sai uransa ensimmäisen uhkauskirjeen: Olet tarkkailussa. Kantelu tuomiokapituliin on herkässä.

Samana vuonna Kylliäinen oli jo kirjoittanut nuorten pappien kirjoituskokoelmassa Haukatussa hedelmässä seksistä ja etiikasta. Kirjoittajat puolustivat homoja ja pitivät esiaviollisen seksin kieltämistä aikuisilta älyvapaana holhoamisena. Kylliäisen esimies, silloin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan tuomiorovasti ja nykyisin Espoon piispa Mikko Heikka, varoitti Kylliäistä hankkimasta äänekkäitä vastustajia.

”Mutta vaikeneminen olisi ollut vääränlaista kunnianhimoa”, Kylliäinen sanoo ja näprää kulmista repeillyttä pientä kukertavanruskeaa esikoiskirjaansa.

Sitä paitsi varoitus taisi tulla myöhässä.

Samat ristiriidat repivät kirkkoa vieläkin.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1996, Kylliäinen sai potkut. Seurakunnan virallinen syy oli lama. Oikea syy oli kenties, että nuoresta papista oli tullut kirkon kirjoittava toisinajattelija.

Kallion kirkkoherra Esa Siljamäki tarjosi työttömälle Kylliäiselle viransijaisuutta. Kylliäinen muistelee kirkkoherran sanoneen, ettei pelkää nuoren papin vaarallisen miehen mainetta.

Vielä samana syksynä Kylliäinen sai nuorisopastorin viran kotiseurakunnastaan Pakilasta.

Uusi työ löytyi, mutta äänekkäät vastustajat oli jo hankittu. Taipuisampi olisi tajunnut: Papin ei parane kysellä.

Eikä esiintyä julkisuudessa.

Eikä herran tähden puhua seksistä.

Saati kirjoittaa kirjoja.

Nyt kirkon virallinen vaarallinen mies on 45-vuotias ja levittää helsinkiläisessä kahvilassa hilloa voisarven väliin.

Ollakseen vaarallinen hän on pienikokoinen ja näyttää hiukan menninkäiseltä. Tumma tukka on ajeltu siiliksi. Kulmakarvat pyrkivät kohti toisiaan, niin kuin keski-ikäisillä miehillä aina. Vaarallinen mies pukeutuu oranssiin kuoritakkiin ja käyttää pyöräillessään kypärää ja ohjaustankoon ripustettavaa koria.

Maanantaina, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä 1997, papinpaitaan pukeutunut Antti Kylliäinen hermoili Helsingin Taidehallin klubilla.

Vaatevalintaa piispa Huovinen vielä moittisi.

Mutta Kylliäistä siis jännitti. Otti vatsanpohjasta.

Ravintolassa oli alkamassa 34-vuotiaan pastorin esikoiskirjan julkistustilaisuus. Se oli myös Vesa-Matti Lahden, Lauri Malkavaaran, Tero Norkolan ja Mika Siimeksen perustaman kustannusyhtiön Nemon ensimmäinen.

Kirja oli toimitettu käsikirjoituksesta painoon kahdessa viikossa. Takakannen kuvan Norkola oli ottanut häthätää kustannusyhtiön pihalla Helsingin Arabianrannassa, kun kirja oli jo painossa.

Kylliäinen tunsi Lahden ja Malkavaaran opiskeluajoilta ja Siimeksen kouluvuosilta Pakilasta. Norkolaan hän oli tutustunut Lontoon merimieskirkossa 1980-luvun lopussa. Kylliäinen oli merimieskirkossa kesätöissä, Norkola talkootöissä maalarina.

Kylliäinen oli tarjonnut käsikirjoitustaan Lahdelle, kun WSOY ei siitä innostunut. Yhtiö piti kirjaa hartauskirjallisuutena, jota kukaan ei osta.

Nemon nelikko ajatteli julkaisevansa teologian opiskelijoiden piirissä leviävän pienen kulttikirjan, mutta viikossa kirja oli Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listan sijalla kahdeksan.

Pastori saa kansan suutuksiin opeillaan, otsikoi Iltalehti kirjan julkistusta seuraavana päivänä.

Piispat sanoutuvat irti Pakilan pastorista, lehti jatkoi seuraavana päivänä.

Toimittajat kaivoivat sanakirjoistaan sellaisia sanoja kuin hornankattila ja hereetikko. Se tarkoittaa harhaoppista.

Lehdet haistoivat kirjassa herkullisen uskonnollisen kiistan. Ne marssittivat sivuilleen kivenheittäjiä kristillisen opin tutkijasta toissavuoden missikisojen perintöprinsessaan. Syksyn ja kevään aikana Mika Siimes leikkasi talteen sataviisikymmentä lehtijuttua.

Moni tuomitsija tarttui jo kirjan nimeen: Kaikki pääsevät taivaaseen. Tero Norkola epäilee, etteivät kaikki tuomitsijat edes lukeneet pidemmälle.

Dogmatiikan professori Miikka Ruokanen kirjoitti Suomen Kuvalehteen suuttuneena.

Kylliäinenkö sen päättää, kuka taivaaseen pääsee!

Hänhän tulkitsee väärin!

Voisi todeta samantien, ettei Jumalaa ole!

Tuskinpa dogmaatikot olisivat vimmastuneet vähemmän, jos kirjan nimi olisi ollut Helvettiä ei ole. Sen Kylliäinen oli antanut kirjansa nimeksi. Kaikki pääsevät taivaaseen oli kustannustoimittajan ja papin pojan Lauri Malkavaaran keksintö.

Ruokasen läksytys tuntui Kylliäisestä ankarimmalta. Sen rinnalla Carmen Mäkisen puuskahdus harhaoppisuudesta tuntui paijaukselta.

Ruokanen piti Kylliäisen ajatuksia esimerkkinä ”liberaaliteologisesta linjasta, joka rapauttaa kristinuskon sisällön”. Professori järkeili juuri vapaamielisyyden olevan syy tyhjentyviin kirkkoihin.

Eroajia oli vuosittain reilut 10 000.

Kirkko tosin oli saanut jäsenkadosta vasta maistiaisia.

Yhdessätoista vuodessa Kylliäisen ensimmäistä kirjaa on myyty 5 000 kappaletta. Samassa ajassa kirkosta on eronnut 220000 jäsentä, viime vuonna 38000.

Siis vuodessa melkein saman verran kuin kolme Pakilan seurakuntaa.

Tai koko Hyvinkään.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan osa eroajista pitää kirkkoa liian tuomitsevana, pienempi osa liian vapaamielisenä. Enemmistö ei pidä kirkkoa oikein minään.

Suomi luopuu tapakristillisyydestään. Sellaisesta, jota voi nähdä elokuisena sunnuntaina Pakilan Hyvän paimenen kirkossa.

”Tää alkaa nyt, mis ootte?”, keski-ikäinen mies suhisee saranoituun kännykkäänsä konfirmaatiojumalanpalveluksen alkaessa. Kirskuttaa pihalta tarttunutta soraa pyhäkengän ja klinkkerin välissä.

Kirkkokansa ristii kätensä kamerapussukoidensa ympärille, kun ei ilman oikein osaa. Keski-ikäinen mies käy ehtoollisella videokamera kädessään. Herra kädelläsi soi, ja Antti Kylliäinen asettelee öylättejä tassille tuhannennen kerran. Eikö pappi turhaudu?

”Leipäpappeja ei ole: papin työtä tehdään tahdosta ja kutsumuksesta”, Kylliäinen sanoo helsinkiläiskahvilassa.

”Ja tapakristillisyyden katoaminen on huono asia. Tapakristillisyys on hyvä tapa. Tapa voi tuoda ihmisen kirkkoon.”

Tapakristityt kirkko tavoittaa edes perhejuhlissa. Sunnuntaisaarnaa he eivät koskaan kuule.

Palataan vielä syksyyn 1997. Toisinajattelijasta oli tullut julkkis.

Vantaalaisen supermarketin parkkipaikalla Kylliäinen huomasi ihmisten tuijotuksen.

Ruuhkabussissa hän kuuli takanaistuvien puhuvan hänen kirjastaan.

”Jos kaikki olisivat ajatelleet minusta pahaa, en olisi voinut lähteä kotoa, neljän seinän sisältä”, hän sanoo.

Eniten kirja kuitenkin sai myönteisiä arvioita: Pakilan seurakuntalaiset puolustivat pappinsa rohkeutta. Teologisessa aikakauskirjassa professori Risto Saarinen piti kirjaa sympaattisella ja nöyrällä otteella laadittuna eikä ollenkaan julkisuudenkipeänä. Hänestä kirja tarttui samoihin uskonkysymyksiin, jotka vaivaavat järkikeskeisiä akateemisia kaupunkilaisia.

Saarinen päätti kirja-arvionsa pitämällä älyllistä ahdistusta ahdistuksista sympaattisimpana.

Hengellinen kuukauslehti veikkasi, että kylliäishälinässä äänessä ovat puhdasoppisimmat naispappeuden ja polttohautauksen vastustajat, pelurit, joille mökin mummon yksinkertainen usko ei ole mitään.

Kirkossa viimeisen sanan saavat usein änkyrät. Ne, joista oppi ei voi muuttua. Ehkä sekin vieraannuttaa ihmisiä kirkosta: muualla yhteiskunnassa ei enää ajeta yhtä oikeaa tapaa ajatella.

Pian julkistuksen jälkeen Helsingin tuomiokapituli sai kirjasta viisi kantelua. Yhteen Kylliäisen vastustajat olivat keränneet 3 948 allekirjoitusta.

Kantelijat pyysivät tuomiokapitulia tutkimaan, onko Kylliäinen poikennut Raamattuun perustuvasta kristillisestä uskosta ja rikkonut pappislupauksensa.

Tuomikapituli antoi kantelut piispa Huovisen punnittaviksi. Kapituli äänestäisi moitteista tai kurinpitotoimista piispan valmistelutyön jälkeen.

Huovinen kehotti Kylliäistä pysymään pois televisiosta ja lehtien palstoilta, kunnes kantelut harhaoppisuudesta olisi käsitelty. Puhua sopi julkisesti vain kirkon tilaisuuksissa.

Huoviselta määräystä ei voi varmistaa. Piispa ei suostunut Vihreän Langan haastatteluun.

Kylliäinen totteli, vaikka piti pyyntöä nurinkurisena. Eikö kirkon pitäisi rajoittaa puhumista juuri kirkossa? Eikö papinkin sana ole muualla vapaa?

Haastattelu- ja esiintymispyyntöjä oli kyllä ruuhkaksi asti. Niiden muisteleminen saa Kylliäisen nauramaan: joulun alla häntä pyydettiin maatalousmessuille koristelemaan kuusi. Toisen koristelisi Lenita Airisto.

Alkoi kolmen kuukauden kaitsenta. Kylliäinen kävi tapaamassa piispaa tämän kotona, virka-asunnossa Johanneksen kirkon vieressä. Ensimmäisellä kerralla piispa antoi listan kysymyksiä. Piispa halusi tietää, voiko kristitty Kylliäisen mielestä valita Raamatusta haluamansa kohdat ja uskoa vain niihin.

Seuraavalla Kylliäinen toi vastauksensa.

Maaliskuuhun asti he parantelivat vastauksia yhdessä.

”Se oli hyvä oppitunti”, Kylliäinen sanoo.

”Vastaukset olivat minun, mutta hioimme niitä yhdessä.”

Kylliäisen mukaan piispa neuvoi tekstin painotukset, sanajärjestyksiä myöten. Maaliskuussa 1998 piispa antoi tuomiokapitulille lausuntonsa.

”Olen vakuuttunut hänen vilpittömästä tahdostaan etsiä totuutta”, piispa kirjoitti. Piispa ehdotti tuomiokapitulille, ettei kurinpitotoimia tarvittu. Tuomiokapituli kannatti ehdotusta.

Helpottunut Kylliäinen piti lehdistötilaisuuden vanhan oopperan aulassa. Oletko perunut näkemyksesi, häneltä kysyttiin.

Hän vastasi: En ole. Sitä ei vaadittu.

Helpotus oli ennenaikaista.

Lehdistötilaisuus oli taas ärsyttänyt konservatiiveja. He halusivat Kylliäisen vaikenevan.

”Mutta eihän se ollut tuomio! Eikö vapauttava päätös ollut lupa puhua?” Kylliäinen huudahtaa. Menee vakavaksi vieläkin, vuosikymmen myöhemmin.

Tuomiokapituli sai uusia kanteluita, ja aloitti käsittelyn alusta. Kylliäinen istui taas iltoja Huovisen luona.

Se tuntui väärältä.

Se tuntui käsittämättömältä.

Se tuntui uhkaavalta, toisin kuin ensimmäisellä kerralla.

Lokakuun lopussa, reilu vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen, kapituli kuitenkin antoi uuden vapauttavan päätöksen.

Kaikki pääsevät taivaaseen nousi uudelleen Mitä Suomi lukee -listalle.

Kylliäinen sai pitää virkansa. Hän uskoo, että julkisuus suojeli häntä. Olisi näyttänyt pahalta, jos kirkko olisi irtisanonut papin, joka kyselee samoja asioita kuin tavalliset ihmiset.

Silti seinät eivät olleetkaan leveällä, eikä katto korkealla. Tilaa ajatusnyrkkeilylle ei ollut.

Tuomiokapituli vahvisti hänen kelpaavan kirkolle, mutta siltä ei ole aina tuntunut.

”En ole tuntenut olevani hyväksytty. Olen kuin lasikaapissa, minulla on rajat”, hän sanoo.

Kylliäinen muistelee kahden vuoden takaista tapaamistaan entisen esimiehensä Mikko Heikan kanssa. Kylliäinen kertoi tuntevansa olevansa ahtaalla, pohtivansa uuden työn hakemista. Hän epäili, ettei löydä sitä kirkosta.

Kylliäisen mukaan piispa huokaisi ja sanoi: Niinhän se on.

Viime vuosina työ Pakilan seurakunnassa on käynyt raskaaksi. Kylliäinen ei tätä kerro, mutta seurakuntalaisetkin tietävät: työpaikalla on riitoja, kyttäämistä ja huono henki.

Mistä huomaa olevansa työpaikallaan paitsiossa?

Kiusaamisesta ainakin.

Hiljaisuudesta, kenties.

Ulkopuolelle jäämisestä, varmasti.

Kylliäinen oli kirjoittanut vuoden puhutuimman kirjan. Kun kirkko vietti kirkkopäiviä Porissa, Kylliäistä ei keskusteluissa kuultu.

Ja kun Helsingin seurakuntayhtymä vuonna 2005 vietti Armo-tapahtumaviikkoa, oli osa tapahtumista nimetty Kylliäisen kirjan otsikoin. Pääsevätkö kaikki taivaaseen, kysyi Munkkiniemen seurakunnan keskustelutilaisuus.

Siihenkään Kylliäistä ei kutsuttu.

Hyvien ihmisten kirkko ei ole ollut hyvä työpaikka. Seurakuntien työyhteisöjä viime vuosikymmenellä tutkinut Per Lindblad sai karmeita tuloksia. Työyhteisöt olivat kateellisia, eriarvoisia kuppikuntia, jotka panttasivat tietoja ja salasivat ongelmia. Kirkkoherrat olivat huonoja johtajia ja henkinen väkivalta yleisempää kuin muissa työpaikoissa. Useampi kuin kolme neljästä kirkon työntekijästä sanoi tulleensa kiusatuksi tai ahdistelluksi.

Uskosta tai aatteesta saa hirveän aseen. Missä muussa työpaikassa riidan voi päättää yhtä vastaansanomattomasti: sinä uskot väärin.

”Mitä muuta voisi odottaa kuin että seurakunnat ovat armon ja rakkauden pesäpaikkoja? Mutta eivät ihmiset seurakunnassa muita parempia ole. Heitä kohtaan vain on paljon kovemmat odotukset”, Kylliäinen sanoo.

”Voittoa tavoittelevissa yrityksissä on helppo katsoa, kuka on oikeassa. Oikeassa olemisen sanelee se, mitä jää viivan alle.”

Lindbladin tutkimuskin suututti änkyrät. Mutta kirkon oli pakko tarttua asiaan. Tällä vuosikymmenellä se on julkistanut työolobarometrinsa joka toinen vuosi.

Tänä kesänä, elokuun toisena tiistaina, Pakila kylpi loppukesän pilvipoudassa.

Kylliäinen palasi kesälomaltaan. Hän oli lomaillut perheensä kanssa Norjan länsirannikolla Bergenissä. Loma oli oikein onnistunut.

Lomalla hän päätti jättää kutsumustyönsä.

Ensimmäisenä työpäivänä Kylliäinen vei kirkkoherran pöydälle hakemuksen vuoden virkavapaasta. Illalla hän joi sen kunniaksi lasillisen viiniä.

Kylliäinen perustaa yrityksen, joka myy työyhteisöille kehityspäivää. Sen aikana työporukat pohtivat arvojaan, riitojen selvittämistä, toisten hyväksymistä ja mitä armeliaisuus voisi työpaikalla tarkoittaa.

Näistä asioista Kylliäisellä on paljon sanottavaa. Seitsemäntoista vuotta kirkossa ei ole vienyt hänen idealismiaan.

”Naiiviuden kyllä.”

Ja jos yrittäjyys ei kanna, ainahan voi soittaa saksofonia. Kun on kerran vapaa mies.

Vapaus alkaa lokakuun alussa.

Yksitoista vuotta jälkeen esikoiskirjan.

Miksi uusi ura?

”Olen vuosia pähkäillyt, voisinko tehdä jotain muuta. Pohtinut vaihtoehtoja. Minun taustallani vaihtoehtoja täytyy etsiä muualta kuin kirkosta.

Tämä ei ole pakomatka, uusi vetää puoleensa. Olen neljänkymmenenviiden ja työurani puolivälissä. Nyt on aika.

Minulta on vienyt vuosia hyväksyä, etten ehkä olekaan eläkeikään asti pappi. Se on suuri suru, joka minun on surtava.

Parasta papin työssä ovat ihmiset – ja joskus myös tunne siitä, että on tärkeää että työssä olen juuri minä. Viime viikolla kävin tapaamassa ihmistä, joka tietää kuolevansa pian. Hän pyysi minua siunaamaan itsensä, kun aika tulee. Keskustelimme puoli päivää. Se oli tärkeää, kummallekin.

Papin työ on kutsumustyö, mutta silti taisin tähän ajautua. Opiskelin ensin teknillisessä korkeakoulussa, vaihdoin sitten teologiaan. Olen aina ollut huono vaihtamaan suunnitelmaa: minulta kesti kaksi viikkoa tajuta, ettei teknillinen fysiikka ole minun hommani, mutta neljä vuotta päästä sen opiskelusta pois. Pidän vieläkin vappuisin teekkarinlakkia.

Tämäkin muutos on vienyt minulta kauan.

Nyt olo on haikea. Ja samalla innostunut. Olen kuin linnunpoika: järki sanoo, että osaan lentää, mutten ole yhtään varma.

On helpottavaa, kun huomaa, ettei elämässä ole yhtä vaihtoehtoa.

En tiedä, palaanko vuoden päästä töihin seurakuntaan. Ainakin toivon, että voin valita.”

Kuka?

Antti Kylliäinen, 45.

  • Helsingin Pakilan seurakunnan nuorisopastori.
  • Jää virkavapaalle ja alkaa työelämäkonsultiksi.
  • Naimisissa, neljän lapsen isä.
  • Kirjoittanut kolme kirjaa: Kaikki pääsevät taivaaseen (1997), Kompastuskiviä (2001) ja Maan päällä niin kuin taivaassa (2004).




Viite