Iiro Törmä

Eräs peli

17.5.2013 12.29

Sammeli Heikkinen

Toimittaja huomasi Areenan katsomossa, että mediakoneiston läpi menneen jääkiekon ja oikean jääkiekon suhde on kuin pornolla ja oikealla seksillä.

Pieni ja kapea. Sellainen on virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn areenan kaukalo, kun sitä katsoo areenan lehdistöaition jyrkänteen reunalta.

Koko suurta tilaa hallitsee kattoon kiinnitetty tolkuton näyttökuutio. Sieltä syötetään mainoksia, äänentoisto pauhaa ylikierroksilla.

Pikkuhiljaa täyttyvien katsomoiden äänet peittyvät äänisaastaan.

Olen seurannut MM-jääkiekkoa yli kaksikymmentä vuotta. En ole koskaan aiemmin nähnyt jääkiekko-ottelua hallissa. Tänä iltana ymmärrän, että kuvani jääkiekosta on samanlainen kuin kaukalo.

Pieni ja kapea.

Ensimmäinen erä: Tunne

Suomen joukkue luistelee jäälle. Halli jymisee yleisöstä. Tällaista ääntä ei saa irti mistään surroundista. Se yrittää mennä väkisin ihon alle ja viedä mukanaan. En anna periksi.

Ympärilläni oikeat urheilutoimittajat katsovat ilmeettöminä jäälle tai naputtelevat kannettaviaan. Olemme rokkipoliiseja. Seisomme kädet puuskassa, emmekä mene mukaan. Analysoimme. Se on tietenkin mielipuolinen tapa seurata urheilua mutta ainoa oikea tapa tehdä työtä.

Yhdessä huutamisessa on voimaa. Voima on tunteessa, että on osa suurempaa. Se on suurin syy käydä katsomassa tapahtumapaikalla. Vahva tunne.

Sillä tunteestahan urheilun seuraamisessa on kyse.

Itse urheilu on ammattimaistunut ja muuttunut urheilijoille rakennettavaksi uraksi, jossa liikkeet tehdään järjellä: tuossa seurassa voin kehittyä ja päästä seuraavaan, tässä kun onnistun, saan bonuksen ja seuraavalla kaudella paremman palkan.

Urheilun seuraaminen sen sijaan on pysynyt samana, etenkin areenoiden katsomoissa. Siellä järjen täytyy olla vaihdossa. Ilman jännitystä, riemua, kauhua ja vihaa urheilun seuraaminen rokkipoliiseilua.

Tiedän sen, koska olen käynyt jalkapallomatseissa. Illan lopuksi luulen, että niissä urheilu on säilynyt enemmän pääosassa.

Kiekko putoaa jäähän. Peli alkaa sekavasti ja hermostuneesti. Kaikki näyttää hitaalta, paljon hitaammalta kuin televisiossa. Suomi pääsee laukomaan pari kertaa. Vedot ovat pehmeitä ja helppoja. Vain yleisön kohahdukset humauttavat kunnolla.

Areenan akustiikka on mainio. Alan jopa etsiä katsomoiden ylle piilotettuja mikrofoneja, josta kannustus kerätään ja syötetään äänentoistoon. Syötöt napsahtavat kuuluvasti lapaan ja taklauksesta syntyy mahtava bassokumina.

Heti kun peli katkeaa vihellykseen, äänentoisto alkaa suoltaa jotain rockin ”klassikoista” ja cheerleaderit hyppivät ja potkivat ilmaa. Yleisö ei näytä kiinnittävän heihin mitään huomiota. He ovat vain yksi ottelun ympärille kierretty turhake.

Ajassa 5.53 Suomi tekee maalin. Minulle varsin tuntematon Jarno Koskiranta painaa kiekon perässä Yhdysvaltain alueelle. Vastustajan pakit eivät saa irtokiekkoa haltuunsa. Koskiranta saa, työntyy pakkien välistä maalille ja onnistuu. Tilanne näyttää tunaroinnilta.

Alan ymmärtää, että televisiointi hävittää pelistä paljon pieniä vivahteita: pieniä pomppuja, kun syöttö otetaan vastaan. Ohihuitaisuja maalin edustalla. Pitkiä varovaisia liukuja ennen taklausta.

Televisio kertoo sankaritarinaa, jäällä eletään. Sankaritarina syntyy paitsi kuvakulmista ja hidastuksista, myös täällä mediakielekkeellä työtään tekevien journalistien uurastamisesta.

Tunne: sitä on maalin jälkeisessä hurrauksessa eikä sitä voi tukahduttaa edes mauton musiikki, joka alkaa virrata massiivisista kaiuttimista. Tuntuu, että Areenan väki ja organisaatio yrittää parhaansa mukaan peittää sen, mikä täältä haetaan.

Miksi?

Toinen erä: Väkivalta

Ensimmäisessä erässä Yhdysvallat tekee tasoitusmaalin. Takatolpalle on jäänyt hyökkääjä, tilanteesta voi aavistaa maalin jo pari sekuntia etukäteen.

Eniten tunteita nostaa kuitenkin se, kun Suomen maalivahdin Antti Raannan päälle ajetaan, ja kovan pelaajan maineessa oleva puolustaja Ilari Melart ottaa matsia yhdysvaltalaisen kanssa.

Mediaväkikin mutisee ja kurkottelee nähdäkseen kunnolla.

Onhan se kiihdyttävää: joku tekee väärin ja toinen kostaa vääryyden, puolustaa toveriaan. Melart ja yhdysvaltain Ryan Carter läpsivät toisiaan hanskat kädessä ja kaatuvat jäälle päällekkäin. Jokusen sekunnin kuluttua he antavat vetää toisensa erilleen.

Toinenkin taistelupari syntyy samassa tilanteessa, tosin jotenkin tahmeasti ja tahdottomasti – syntyy seisoskelua ja vaatteissa roikkumista.

Tämä on tyypillinen lätkänujakka. Tehotonta huiskimista, josta ei aiheudu vammoja ja joka päättyy lopulta helposti. Juuso Hietanen ja Yhdysvaltain kapteeni Stephen Gionta juttelevat rauhallisesti keskenään, kun nujakoijat luistelevat jäähyaitioon.

Jääkiekon suhde väkivaltaan on poikkeuksellinen ja kummallinen. Urheilulehti ylistää Melartia tuoreeltaan Facebookissa, Iltalehdessä Raanta kiittää tätä.

Kenttäpelaajan pitää puolustaa maalivahtia, sanoo koodi. Joukkueen kunniaa pitää puolustaa tarvittaessa tappelemalla, sanoo koodi. Pelin säännöt ovat jossain tilanteissa alisteisia kunnialle, sanoo koodi. Oikeutetut tappelut ovat oikein, sanoo koodi.

Tämä koodi on epämääräinen kunniasäännöstö, joka on kirjoitettu epämääräisesti urheilusivuille ja kommentaattorien puheisiin, ja joka epämääräisesti on epäilemättä pelaajien mielessä.

Esimerkiksi tappelemisessa on ensisijassa kyse rituaalista: tavoitteena ei ole oikeastaan vahingoittaa, vaan rangaista koodin rikkojaa koodin mukaisella tavalla. Sen vuoksi urheilujournalistit monesti paheksuvat – samalla kun niistä innoissaan kirjoittavat – niin sanottuja järjestettyjä tappeluita.

Siis sellaisia, että vastakkain olevien joukkueiden pahat pojat karkaavat heti vihellyksestä toistensa kimppuun, pudottavat hanskat ja takovat toisiaan sen verran kuin jäälle luistimilla oleva mies pystyy.

Ristiriita syntyy, kun tappelu ei saa olla järjestetty, mutta toisaalta maltin menettäminen urheilussa on ammattilaiselle äärettömän häpeällistä.

Voi olla, että Melartin hyökkäyksessä Carterin kimppuun on tunnetta, mutta ennen kaikkea se on järkiratkaisu. Näin kuuluu tehdä. Carterin kuuluu vastata hyökkäykseen ja tappelu saadaan aikaan.

Varmasti lätkähanskan saaminen naamatauluun kiihdyttää tunteita, mutta kyseessä on silti rituaali. Hanskoja ei esimerkiksi pudoteta, koska silloin edessä olisi helposti ottelurangaistus. Se tarkoittaa poissaoloa seuraavasta pelistä, eikä siihen ole lyhyessä turnauksessa varaa.

Kaksoisjärjestelmä selittää ristiriidan: tappelut ovat jääkiekon sääntöjen vastaisia mutta pelin koodin mukaisia. Sääntöjen ulkopuolinen koodisto on varmasti kaikissa urheilulajeissä, mutta harvassa jos missään se on näin ristiriitainen itse sääntöihin nähden.

Toinen erä jää maalittomaksi. Erätauolla suuri osa katsojista käy kippaamassa mahdollisimman monta tuoppia ylihinnoiteltua keskikuraa. Porukkaa työntyy takaisin katsomoon vielä toisen erän puolivälissä.

Erätauko: Maailmankuva

Miksi jääkiekko näytti minusta aluksi todellisuudessa niin paljon laimeammalta kuin televisiosta. Miksi se vaikutti niin paljon sekasortoisemmalta kuin nettianalyysissä?

Mediakoneisto tekee jääkiekon, johon minä ja suurin osa muista lätkän seuraajista on kosketuksissa: sen tarinan, jossa peli on vauhdikasta, taidokasta ja kovaa kamppailua.

Tunnetta.

Kyseessä on tietenkin näkökulman kapeus. Kun seurataan kiekkoa, pelivauhti säilyy. Se pelaaja, jolla on kiekko ja se, joka yrittää ottaa sitä pois, kulkevat yleensä vauhdilla. Näkökentän ulkopuolella liikutaan paljon energiaa säästävällä liu’ulla, peliä seurataan katseella, pidetään oma paikka.

Televisiosta ei hahmota, miten tavattoman tarkasti maalivahti torjuu täysin vaarattomaltakin näyttävän vedon. Tai sitä, miten rauhallisesti vaihtoon luistellaan.

Eivät nämä toimittajat, heidän pomonsa tai edes rautakansleri Kalervo Kummola luo kapeaa jääkiekkonäkemystä tarkoituksella. Se vain syntyy, kun keskitytään siihen, minkä uskotaan olevan kiinnostavaa.

Pelottavinta on ehkä ajatella jääkiekkoa analogiana yhteiskunnalle tai maailmalle: antaako media siitä yhtään sen syvempää tai laajempaa kuvaa?

Jalkapallon ja jääkiekon yhteneväisyys on siinä, että niillä tehdään rahaa.

Muotoilen asian näin, sillä edes jalkapallon suurseurat eivät ole kummoisiakaan liikeyrityksiä Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Why England Lose -kirjan mukaan. Samaa voisi päätellä ainakin suomalaisten jääkiekkoseurojen tunnusluvuista.

Suuri raha liikkuu televisiointioikeuksissa ja mediassa ylipäätään. Siksi pelitapahtumaa on yritetty kehittää nimenomaan tapahtumaksi.

Jalkapallopelin kontrollointi on hankalampaa, ennen kaikkea siksi, että varsinaisia pelikatkoja ei ole. Peli katkeaa vihellyksiin, mutta kello käy.

Jääkiekossa taas katko on katko. Siihen väliin isketään Proud Marysta mahdollisimman särmätön versio ja kuvataan naamoja katsomosta, ettei tv-katsoja kyllästy. NHL:ssä on jo pitkään pidetty niin sanottuja teknisiä katkoja, siis mainostaukoja. Nyt ne ovat myös MM-kisoissa.

Pelin luonnollinen rytmi murtuu ja intensiteetti laskee. Pää humisee hallissaolosta jo parin erän jälkeen. Pahin on HK:n tuotteita mainostava huutokilpailu, jossa yleisön hurraus nostaa palloa screenillä kohti ilmassa killuvia nakkeja.

Kolmas erä: Kauneus

Vielä kerran palaan paikalleni. Aivan kuin hallin ilma olisi hieman tunkkainen, aavistuksenomainen hienhaju työntyy sieraimiin.

Ennen halleissa on haissut kunnolla hiki ja tupakka. Peli on ollut hitaampaa ja luultavasti heikkotasoisempaa. Mutta sen ympärillä on ollut paljon vähemmän saastaa ja kauneus on erottunut paremmin.

Vaikka elävä jääkiekko näyttää epävarmemmalta, hitaammalta ja vähemmän hiotulta kuin televisioversio, sen kauneus näkyy selvemmin.

Jossain välissä tiesin taas sekunteja ennen, että Juhamatti Aaltosen sulava poikittaisliike vie laukaisupaikkaan, sillä pakki oli lukenut pelin hitusen väärin.

Näen, miksei yhdysvaltalaiskapteeni Gionta edes yrittänyt tyhjään maaliin melko hyvästä paikasta vaan teki joukkueen kannalta oikean ratkaisun ja pelasi kiekon päätyyn.

Turo Kuningas määritteli yhdessä Työkalupakki-lyhytproosakokoelmansa tekstissä jääkiekon pornoksi siinä missä jalkapallo on erotiikkaa. Luonnehdinta on aina tuntunut minusta osuvalta.

Nyt minusta tuntuu kuitenkin siltä, että mediakoneiston läpi menneen jääkiekon ja ”oikean” jääkiekon suhde on kuin pornolla ja oikealla seksillä.

Tositoimissa on aina haparointia ja virheitä ja epäonnistumisia, mutta myös sellaista kauneutta, täyttymystä ja tunnetta, jota ei kaupallisessa tuotteessa voi olla.

Yhdysvallat voittaa pelin kolmannen erän kolmella maalilla. Viimeinen menee tyhjiin rauhallisen hyökkäyksen päätteeksi. Yleisö on jo alkanut poistua.

Istun hetken ajan päätösvihellyksen jälkeen. Suomen joukkue käy vielä tervehtimässä halliin jääneitä faneja ja saa aplodit.

Kävelen lämpimänä pysyneessä illassa muiden mukana kohti Pasilan asemaa. Pari pahvikypäräistä on koomisen huonossa hapessa. Aika moni pui vielä Suomen esitystä.

Aseman pitseriasta saan muovituopillisen keskiolutta ja kuvaan yhdessä sen kanssa kisaorganisaation pressilätkän. Postaan sen Facebookiin.

Urheilun ja elämän oheistoimintaa.

Tweet