Ajattelu sallittu – koulussakin

11.8.2011

Saija Räsänen

Vakavat lettipäiset tytöt ja sliipatut pojat tuijottavat tyhjin katsein puisten pulpettien takaa kuin lapsiarmeija. Selät pysyvät suorina kuin heinäseipäät, rivit ojennuksessa kuin viivottimella mitattuina. Taustalla kohoaa kunnianarvoisen, kookkaan hahmon musta varjo. Opettaja.

Rakennustaiteen museon "Maailman paras koulu" -näyttely esittelee suomalaista kouluarkkitehtuuria reilun sadan vuoden ajalta. Valokuvien ja pohjapiirrosten seassa tallustellessa huomaa nopeasti, että koulurakennukset ovat enemmän kuin seiniä ja kattoja; ne henkivät käsityksiä kunkin ajan kasvatusihanteita, estetiikasta ja pienestä ihmisestä yhteiskunnan rakennuspalikkana.

Vielä 1900-luvun alussa koulurakennukset pykättiin pystyyn mahtipontisen jugendin ja klassismin hengessä – koulut olivat symmetrisia edustusrakennuksia, joita nousi kaupunkien keskustoihin. Niissä opiskeli lähinnä hyvien perheiden poikia.

Yleisen oppivelvollisuuden tultua voimaan vuonna 1921 kouluja rakennettiin keskimäärin 150 vuodessa. Uusi pyrähdys sattui 1950-luvulla suurien ikäluokkien aloittaessa koulutaipaleensa. Ei ihme, että 30-luvulla ihanteeksi nousi käytännöllinen funktionalismi ja 50-luvulla yksinkertaiset, rapatut kivitalot.

Peruskoulut mullistivat koulumaailman 1970-luvulla: mukaan täytyi saada kirjastoja ja lukusaleja, tilojen piti muuttua joustaviksi ja muunneltaviksi. 1980-luvulla palattiin suljetuille käytäville, mutta 1990-luvulla nousivat muotiin persoonalliset, yksilölliset ratkaisut.

Entäs nyt? 2000-luvun koulua luonnehtii mielestäni yksi sana: lasiseinät. Näyttelyssä esiteltävät kuutisen koulua 2000-luvun taitteen molemmilta puolilta muistuttavat suuria akvaarioita. Ne ovat arkkitehtien mainospuheissa "valovoimaisia", tiloiltaan "muunneltavia" ja kaikin tavoin oppimista inspiroivia. No, epäilemättä, mutta minusta useimmat näyttävät aikuisten konttoreilta tai kongressihalleilta. Korkeille, veistoksellisille käytäville on vaikea kuvitella alakoululaisia vipeltämään. Lasi ei aina tuo avaruutta; liikaa käytettynä se on kalsea materiaali.

Ja entäs se valovoimaisuus? No, kaipa silläkin sanalla voi kutsua valkoisten seinien lomaan harvakseltaan maalattuja abstrakteja, perusväreillä vedeltyjä väripilkkuja. Miksei joskus pistettäisi oikein risaiseksi ja maalattaisi ihan vaikka kokonaista seinää kerralla? Minimaalinen väritys ei minun silmääni näytä rohkealta eikä aina edes tyylikkäältä, ainoastaan yrittämiseltä yrittämisen vuoksi.

Toinen juttu ovat sitten vuosituhannen taitteessa muodissa olleet neonvärit, joita löytyy esimerkiksi Joensuun lyseon peruskoulusta: vihreää, oranssia... Mistä vetoa, että kohta niitä inhotaan samalla tavalla kuin 1970-luvun överi-ilotulituksia?

Ettei ihan haukkumiseksi menisi, on kohtuuden nimissä sanottava, että koulurakennusten historia on tasa-arvoistumisen historiaa. Jos kouluun ennen oli asiaa vain ylempien luokkien lapsilla, suunnitellaan nykykouluja monikulttuurisuuden ja erityislasten ehdoilla.

Esimerkiksi helsinkiläisessä Hiidenkiven peruskoulussa rakennuksen suunnitteluun osallistui arkkitehtien lisäksi pedagoginen suunnittelija: koulussa opiskelee näyttelyn tietojen mukaan paljon "erityistarpeisia lapsia", joten koulun aulat suunniteltiin toimimaan ryhmätyötiloina. Kalusteet ovat helposti liikuteltavia, ja tilat muuntuvat opetustilanteiden mukaan.

Sakarinmäen peruskoulussa ja päiväkodissa arkkitehtuurilla taas torjutaan ennalta kiusaamista, sillä sisä- ja ulkotiloihin ei ole jätetty vaikeasti valvottavia paikkoja.

Uusista kouluista löytyy kiitettävästi taidetta: Viikin normaalikoulun ruokalan katossa kiemurtelee Kaarina Kaikkosen "Kohti aurinkoa, kohti kuuta" -veistos ja Hiidenkiven koulun ulkokattoa koristaa Stig Baumgartenin villi "Iso käsi" -teos. On tajuttu, että on muutakin hengenruokaa kuin se aina hehkutettu ilmainen ateria.

Viimeisen kulman takana kohtaan taas valokuvan 1900-luvun alusta. Valkoasuiset tytöt voimistelevat orjallisissa riveissä, kädet symmetrisesti ilmaan kohotettuina kuin lentokoneen siivet. Katseet ovat yhtä tyhjät kuin ensimmäiseksi näkemissäni luokkapotreteissa.

Vaikka kouluista epäilemättä aina löytyy parannettavaa, valitsen kuitenkin mieluummin tämän päivän. Lasiseinäluokissa sentään pätee kirjoittamaton sääntö "Ajattelu sallittu". Epäilen, ettei niin ollut sata vuotta sitten, kun mustaa varista muistuttava opettaja raakkui totuuden rintaäänellä, kuinka maailma makaa. Piste.

Tweet